Nuoruus.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Valloista, kut hallitsevat maata,
Surma yksin kruunuaan voi taata;
Hänt’ ei syöstä, hän ei säästää saata,
Ei sen kalpaa ruoste syö.
Jos sua kauhistuttaa Tuonelainen,
Vietä hetken juhlaa, nuorukainen!
Tiedä: kasvaa voi yks’ hetki vainen
Ikuisuuden elämää.
Hetki omii taivahan ja maankin,
Maan ja taivaan siinä maistaa saankin;
Suurra ääretönnä, oltuaankin,
Voi se jäädä muistillen.
Mutt’ ei hetki aatteen säädelmissä
Nouse niin kuin tunteen temppelissä;
Tunne yksin korjaa sekunnissa
Kylvöt vuosituhanten.
Riemuitkos! oi, suontes tyrskiessä
Taivaan laina kukkii keväimessä,
Kun sun nuoren rintas pyhyydessä
Tunne terve hehkuu vaan.
Vaan ne hiipuu, sammuu vähitellen
Hetket, riemun suojat sydämellen;
Vanhenet; oi, kevääs antimellen,
Nuorukainen, arvo suo!
Kons’ on kevähiä, nauti näitä!
Eipä vältä kukkas syksyn säitä,
Pitkä talvi-yös on: ei sen jäitä
Nouse päivyt sulaamaan.
Miksi suotta itselles luot vaivat?
Lyhyen riemupäiväs maahan kaivat
Oikuin, huolin, jotka juoda saivat
Sydänvertäs lämpimää?
Lempiös! Sua kutsuu jumalainen,
Voittoon seppelöitty, hennokainen;
Neittä syleile! et neittä vainen,
Kaikki mailmat syleilet.
Köynnös liehuu, viinimarjat läikkyy,
Senpä luona riemulaulut räikkyy!
Kerjurillei vallat, aarteet väikkyy
Alta viiniköynnöksen.
Nuori! liennä liekkis immen huulla!
Juo! ei kypsy marjat marraskuulla;
Elon riemut nauti naurusuulla;
Halla sitten riemut vie.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.