Nimipäivät »Villa Trianonissa»

Nimipäivät »Villa Trianonissa»
Entisaikainen kylpyläidylli
Kirjoittanut Otto Manninen


Ah, Villa Trianonissa
kuin öljy Libanonissa
meilt’ ikään meni hauska iltapuoli;
kaks siellä kukkii missiä
kuin liljaa ja narsissiä, –
heill’ emännyydest’ oli harras huoli.
He liikkuivat ja liehuivat,
ja kutsukahvit kiehuivat,
ja kakut, kupit kukkuraiset tuotiin.
Jo nyki makuhermoja,
kun näki niitä kermoja, –
ne kahvit tosi tuntehella juotiin.
Ja viel’ ei päästy kahvista,
jo eikös vaankin vahvista
ne vaikutusta uusin argumentein!
Ne emännät ne ennätti,
ne leilit pöytään lennätti
niin pulskat paljon puhuvaisin entein.
Ne pullonkaulat kaitaiset
ja lasit kukkalaitaiset
ja sisus kullankelta kertoi, että
ei Pistyanissa estettä,
saa jalompaakin nestettä,
saa muutakin kuin savea ja vettä.
Kuin Bakkhos sota-aseineen
ne pullot loisti laseineen
ja katsoi meihin meinaten, me vastaan.
Ne seisoi kaula kurolla,
kuin hanhi-emo purolla
ois ohjaamassa kuutta kultalastaan.
Mut kukin omaan rakohon
ne hanhenpojat pakohon
jo puitti vaan, ja sille tielle jäivät.
Ei merkitystään salaista
ne voineet meille valaista:
ett’ oli meillä Sissi-missin päivät.
Vaan vertaus ol’ oikia:
kuin liuta linnunpoikia
meill’ alla liivein liikkua jo alkoi;
niin utuhienot untuvat
niill’ oli, tuskin tuntuvat, –
mut siivin aatos ilmoja jo halkoi.
Kuin meri mieli läikehti
ja välkehti ja väikehti,
ja kuut ja tähdet kuvasti sen kalvo;
sai lentää siivet levällään
tai uida aatos evällään,
ei matele, ei maallisia palvo.
Jos enempää voi vaatia,
niin Fazerin suklaatia
me mutustimme muistain synnyinmaata;
niin laajaks sydän laajeni,
ja tarinat ne taajeni, –
me jutustimme, tuskin muistain laata.
Päät oli vaan kuin pahvista,
ei kakuista, ei kahvista
ne kekkää, ei ees vihjaa viini jalo, –
kun telegrammit sateli,
se vihdoin ilmi mateli,
käy ylös yksi kynttilä ja valo.
Niin kaiken loppuponneksi
me joimme Sissin onneksi
ja terveydeksi toivotuksin parhain,
näist’ että kylpyaltaista
ois hyvää kaikenkaltaista,
joiss’ uitetaan jo aamust’ ani varhain,
joiss’ on niin lieju tulista,
ett’ ihan täytyy ulista –
mut kohta vaan, kuin kuore kalakukkoon,
jo kuumaan saveen peitetään,
vain henkireikä heitetään –
jos toisinaan ei sekin menne tukkoon.
Ei nousevaksi neitosta
sielt’ uskois saven peitosta,
vaan luulis, että sinne se jo suli.
»Herzkühler» vaikk’ on varalla,
on helle sydän-paralla,
kuin rasittaisi rakkauden tuli.
Kun sillä lailla liotaan
ja paahdutaan ja hiotaan,
ett’ ihan tuoksuu tulikiven käryt,
kun muokkaa moiset lipeät,
saa totta kyydin kipeät
ja kolotukset, lemmot, leinit, säryt.
Taas nuori kaht’ on norjempi
ja sorja kahta sorjempi
ja paulova kuin soitto Paganinin,
kuin keiju tanssii, ratsastaa,
saa kainaloonsa katsastaa,
ei sauvoja, vaan kavaljeerin fiinin. – –
Näin sommitellen sanoja
ja sammutellen janoja,
mink’ osasimme oudostaan ja voimme,
me Trianonin villassa,
maan eteläisen illassa,
ne Sissin-päivän onnenmaljat joimme.
Vaan paikkaan, joss’ ei palele,
mars taas ja itses valele
sen liemillä niin sisältä kuin päältä
ja usko, siinä sivellä
ei turhaan tulikivellä:
pois tanssijalkaa palajamme täältä.
Meist’ innoissaan on lääkärit
kuin jäniksistä jääkärit,
lie kristitty tai juudi, mahometti.
Me kalpenemme, laihdumme,
pois hikenä me haihdumme,
ja kassakin kuin kangastus se petti.
Kun saamme loppulaskumme,
jää meille tyhjät taskumme,
ja joonapot! ja pillit pussiin pannaan.
Pois kynittyinä hiivimme,
jos riittää kreditiivimme,
jos ei, niin jäämme pantiks savivannaan.


Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.