Nimimerkki Y. K.:n kirjoitus koskien fragmenttia "Kuninkaitten ja päällikköjen hallituksesta"
Herra Y. K:lta olemme saaneet seuraavan:
Tämä kuuluisa opus näyttää olevan tarkoitettu ikuiseksi kiistakysymykseksi. Jo Buren ajoista lähtien on kiistelty työn aitoudesta, ja tohtori Elmgrenin löytämän keskiaikaisen käsikirjoitusfragmentin ansiosta tämä kysymys on kyllä ratkaistu. Mutta itse löytö, kuten käsikirjoituskin, olivat liian suuria harvinaisuuksia, jotta ne eivät herättäisi läheistä kiinnostusta tietyissä piireissä, ja vain heitä kysymys nykyään koskee. Viitaten ruotsalaisen Aftonbladetin raporttiin ja kuninkaallisen kirjastonhoitaja Klemmingin pamflettiin, jossa täällä löydetty fragmentti julkaistiin, otimme jonkin aikaa sitten vapauden sisällyttää Dagbladiin joitakin oikaisuja, jotka Aftonbladet myös ystävällisesti julkaisi uudelleen. Vastauksena tähän Aftonbladetin numero 118 sisältää puolustuksen, joka myöhemmin julkaistiin myös Helsingfors Dagbladissa. Valitettavasti emme voi hyväksyä herra Klemmingin nyt antamaa selitystä.
Kaiken kaikkiaan toissijainen seikka, kysymys käsikirjoituksen saapumisajasta Suomen valtionarkistoon, on sattumalta myös tullut mukaan kiistaan. Keisarillisen senaatin kirjeessä herra Klemming itse ilmoittaa, että pergamentti saapui Suomeen vasta vuonna 1864 yhdessä ruotsalaisesta Kamariarkistosta silloin luovutettujen tilikirjojen kanssa, ja pahoittelee suurta epäonnea, ettei ollut ennen sitä löytänyt kyseistä arvokasta pergamenttikantta. Tämä seikka, että asiakirja saapui tänne niin myöhään ja niin sanotusti sattumalta, sai juuri senaatin hyväksymään herra Klemmingin pyynnön saada omistaa se Kuninkaallisen kirjaston lukuun. Kun tämä tulos on saavutettu, herra Klemming uskoo nyt saaneensa tietää, että asiakirja saapui Suomeen jo vuonna 1812 (eli aikana, jolloin hän itse ei ollut vielä syntynyt). Hänen edustajansa Aftonbladetissa tietää jopa kertoa, että se tilikirja, johon pergamentti kuului kansina, olisi mainittu kuitissa 17. lokakuuta 1810, jolloin Suomen valtion edustajat vastaanottivat rauhansopimuksen mukaan meille kuuluvat asiakirjat. Tämän väitteen täytyy kuitenkin perustua virheeseen. Kyseinen vuoden 1810 kuitti sisältää tilikirjan, joka Grönbladin laatimassa luettelossa senaatin vanhemmasta arkistosta on numeroitu 'Nyland: 3240, 3241', sisältäen kaksoiskappaleina (eli konseptina ja puhtaaksikirjoitettuna kappaleena) "Morten Knutsonin tilikirjan Kyminkartanosta sekä Virolahden, Vehkalahden ja Pyhtään pitäjistä Elimäen neljänneksessä vuodelta 1563". Mutta se asiakirja, jonka kansina fragmentti on ollut, kantaa otsikkoa: "Mårthen Knutzsonin tilikirja Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa perintö- ja omista sekä kirkon ja prebendan lampuodeista Vehkalahden ja Pyhtään pitäjissä Elimäen neljänneksessä jne. vuodelta 1563". Pieninkin tietoisuus kameraalisista olosuhteista Kustaa Vaasan aikana ja sen jälkeen osoittaa, että nämä kaksi tilikirjaa ovat eri asioita, ja jälkimmäistä mainituista ei ole merkitty vuoden 1810 kuitissa, eikä sitä ollut vielä Grönbladin aikana senaatin arkistossa. Jos näin olisi ollut, myös sen kansi olisi siirtynyt tarpeeksi ajoissa yliopiston kirjastoon, jotta senaatti ei voisi enää määrätä siitä. Se, että sama asiakirja ei myöskään ole mukana vuoden 1864 kuitissa, on eri asia. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että koko asiakirja ei ole lainkaan tullut tänne Ruotsista, ja siinä tapauksessa herra Klemmingin vaatimusoikeus olisi vieläkin epävarmempi.[1]
Emme kuitenkaan tarkoita nyt kyseenalaistaa, kenelle pergamentin pitäisi kuulua. Haluamme vain korostaa herra Klemmingin epäasiallista käytöstä. Asian tausta on lyhyesti seuraava: helmikuun lopussa 1867 herra Elmgren ilmoitti Historiallisen osakunnan kokouksessa hiljattain tekemästään löydöstä, ja fragmentin painattamisesta päätettiin välittömästi. Maaliskuun puolivälissä herra Klemming sai siitä tiedon sanomalehtien kautta ja pyysi nyt kirjeessä herra Elmgreniltä saada asiakirjan nähtäväksi, ja pyysi myös lupaa ottaa siitä valokuvakopion. Mielestämme asiaan suhtauduttiin täällä erittäin hienotunteisesti, ja asiakirja lähetettiin heti jäiden lähdettyä, koska ei haluttu altistaa sitä talvipostin vaaroille. Samalla kertaa lähetettiin myös 24 muuta pergamenttilehteä, jotka kuuluvat yliopiston kirjastolle ja jotka senaatti oli lahjoittanut sinne jo kauan sitten.
Siihen asti oli ollut kyse vain tarkastelusta ja valokuvauksesta. Mutta 8. lokakuuta 1867 päivätyssä kirjeessä herra Klemming ryhtyy, ohittaen ne henkilöt, joiden inhimillisyyttä hän tähän asti oli hyödyntänyt, suoraan Keisarilliselta senaatilta pyytämään omistusoikeutta haltuunsa uskottuun omaisuuteen.[2] Tulos on tiedossa. Haluamme vain lisätä, että ne 24 muuta lehteä, joista yliopiston omaisuutena senaatti ei voinut määrätä, ovat edelleen herra Klemmingin hallussa.
Kun herra Klemming nyt on saanut omistukseensa tuon käsikirjoitusfragmentin, näyttää hän uskovan, että Keisarillinen senaatti on samalla luovuttanut hänelle myös kirjallisen omistusoikeuden. Kysymättä herra Elmgreniltä mitään tässä suhteessa, herra Klemming julkaisi löydetyn fragmentin oman nimensä alla 20. joulukuuta 1867. Hän ei tietenkään voinut välttyä ohimennen mainitsemasta herra Elmgrenin nimeä, mutta katsoi samalla sopivaksi mahdollisuuksien mukaan jakaa Suomessa tehdyn löydön ja siksi lisäsi - emme tiedä minkä tiedon perusteella - tohtori Bomanssonin nimen etusijalle, taktiikkaa, jota Aftonbladetin äänitorvi edelleen kannattaa. Emme todellakaan ymmärrä, mitä tämä manööveri tarkoittaa. Täällä uskomme kuitenkin tuntevamme tämän "asiain tilan" paremmin kuin siellä klemmingiläisissä piireissä, ja varmaa on, että tohtori Bomansson ei ole tehnyt vähäisintäkään vaatimusta osallisuudesta löytöön. On lisäksi selvää, että, jakoi miten tahansa, vähäisinkään osa ei kuulu herra Klemmingille. Mutta aikomus on ilmeinen niin yhdessä kuin toisessakin tapauksessa.
Se, että tämä kaikki ei vastaa täällä yleisesti käytettyä mittapuuta kirjalliselle hienotunteisuudelle, olemme jo todenneet. Emme mielellämme usko, että Ruotsissa on vallalla toisenlainen mittapuu. Jos näin olisi, emme missään tapauksessa voi tunnustaa sen pätevyyttä.
Y. K.
Lähde: Helsingfors Dagblad 4.6.1868 (127), s. 1.
Käännös: Mik@el
- ↑ On myös ilmeistä, että käsikirjoitus on alun perin kuulunut Suomelle, todennäköisesti Viipurin linnalle. Reformaation jälkeen oli yleistä, että linnanvoudit käyttivät maaseudulta saapuneiden tilikirjojen kansiksi vanhoja, käyttökelvottomiksi katsottuja pergamenttisivuja.
- ↑ Kun herra Klemming ilmoittaa Keisarilliselle senaatille, että valokopio on tietyissä tapauksissa jopa alkuperäistä parempi, on vain hämmästyttävää, ettei hän itse tyytynyt tähän kopioon. Ne pari "fragmenttia, joihin kohdistuu suomalaista kiinnostusta", jotka hän kertoo itse luovuttaneensa yliopiston kirjastolle täällä, koostuvat, niin pitkälle kuin olemme ymmärtäneet, juuri valokuvakopioista, eivät alkuperäisistä. Herra Klemming haluaa vakuuttaa meille, että alkuperäisillä ei ole lainkaan arvoa — huom. meille.