Neitsyt Marian tanssija

Neitsyt Marian tanssija.

Kirjoittanut anonyymi
Suom. Otto Manninen.


Ol’ ilvehtijä, temppumies,
hän hypyn, tanssin taidon ties;
hän kulki maat ja mantereet
ja tanssi kaikki tantereet,
vaan vihdoin kääntyi surulla
maailman turhan turulta,
pois heitti kaikki, hevosensa,
rahansa, pulskat pukimensa,
ja rauhaa etsein pyrki niin
Clairvaux’hon, pyhään luostariin. –
Kyll’ oli ulkonäöltä
uus veli uljas, verevä,
mut hurskaat, tarkat menot, tavat
on hälle oudot, peloittavat;
olihan hälle tutut seikat
vain kujeet, painit, kuperkeikat,
vaan missä tarpeen taito muu,
hän oli tuiki tuppisuu.
Ei luku hält’, ei laulu luista,
ei edes isämeitää muista,
ei niitäkään, mi lohduks ois
ja mieleen tuen, turvan tois.
Siell’ ilvehtijä poloinen
on kovin outo-oloinen,
kaikk’ ihmetytti, mitä näki:
vakaana liikkui hurskas väki,
vain äänettömin puhui merkein,
ei maallisista kielin kerkein
siell’ aukeevan hän jutteluun
havainnut ainoankaan suun.
Vakaana hänkin suunsa sulki
ja mykkänä kuin kuva kulki,
muut kunnes naurain näki sen
ja puhumaan sai väkisen.
Vain Herraa yhä palvella
on kunkin halu palava
ja tahto taidoin, voimineen:
on papit pyhin toimineen
jo varhain ääress’ alttarin;
opetus evankeliumin
on diakoneill’ uuras työ;
noviisit nuoret joka yö
saa valvonnoista pitää vaarin,
ja luennassa breviaarin
siell’ akoluutit ahkeroi,
ja oppilasten laulu soi
heleä alla kupuholvin,
taas maallikot ne maassa polvin
lukevat litaniojaan;
on kukin tuttu toimessaan:
jo pienin kuoropiltti ties
siell’ isämeitänsä kuin mies.
Hän yksin seisoi häpeissään,
ei tiennyt hän, ei mitäkään.
Hän hiiviskeli vaiti, varoin
vain käytävissä mielin aroin,
ja usein kuuli takaa uksen
hän karvaan itkun, valituksen. –
»Voi! mik’ on turma tullut siellä?»
hän mietiskeli säälimiellä;
»ja ketäkään tääll’ eikö näy,
ken apuun lempityöllä käy?»
Vaan kun hän mietti kotvasen,
»voi, mitä houkka kuvailen,
kai joku», itselleen hän sanoo,
»siell’ armahdusta Herran anoo
ja huutaa synninhädässään.
Mä yksin en tee mitäkään,
mä yksin työtä, tointa vailla
vain laahustelen laiskan lailla;
jos huoneess’ ansaitsisin Herran
ma herja edes leivän verran,
mi täällä runsas taritaan
ja millä raukka ravitaan!
Vaan muut jos saavat siitä vihin,
ma mihin kurja joudun, mihin?
Pois herjaamasta Herran majaa
koht’ armotta ne minut ajaa.
Tää hukkaan mull’ on hoiva, hoito,
pois korjaa, Herra, sielu koito!»
Hän hämärimpään lymys loukkoon,
ei tohdi jäädä toisten joukkoon,
hän kappeliin maanalaiseen
pakeni paikkaan salaiseen,
valossa vahaliekkein jossa
on Neitseen kuva komerossa.
Hän sinne piili pimeään,
niin kellon ääni päältä pään
äkisti kuului, kutsuvalla
se messuun soitti kuminalla.
Pois hypähti hän piilostaan:
»Miks suotta laiska seisonkaan,
muut kaikki taas kun kilvan koittaa
Neitsyttä pyhää kunnioittaa?
Kyll’ olen kehno, kelvotoin,
mut tehdä tahdon, minkä voin,
ja hän sen kyllä ottaa vastaan,
ken tahtoon katsoo ainoastaan.»
Hän kaavun riisui ripeään
ja paidan päältä olkapään,
sen vyöksi kääri viipymättä
hän käyttäin tottunutta kättä,
ja hartain, nöyrin katsannoin
luo armon äidin astui noin;
ja kuvaa kumarsi hän syvään:
»Oi Neitsyt pyhä, huomaas hyvään
ma sieluin, ruumiin sulkeun,
tee armo antimille mun!
En luvulla, en laulelulla
ma tyhmä tykös saata tulla,
mut leikit parhaat valikoin
ja kasvois eessä karkeloin,
kuin nurmikolla nuori vuona
iloisna leikkii emon luona.
Mink’ antaa sydän nöyrä sulle,
se eihän hyljätyksi tulle,
mun puoleeni siis silmäs luo
ja lahjalleni laupeus suo,
mua sulje suosiosi varjoon,
sen, minkä taidan, sulle tarjoon.» –
Ja ylhäällä kun virsi soi,
hän kauniisti jo karkeloi,
ees- sekä taaspäin hypyin sorjin
ja notkistuksin, nousuin norjin,
lyö kuperkeikkaa kattoon asti,
ja käsillään käy kapperasti.
Ja kuvaa kumartaa hän yhä:
»Äl’ ylenkatso, Neitsyt pyhä,
sun puolees silmäni ma luon,
tään kaiken, katsos, sulle tuon!»
Sirosti, taidokkaaseen tahtiin
hän tanssi eri maitten mahtiin,
Lotringin hypyt ja Champagnen,
Espanjan, Rooman ja Bretagnen,
ja välillä käy kuvan luo:
»Kas, miten kaunis hyppy tuo!
Mun intoni siin’ ilmi tulkoon
ja sulle otollinen olkoon!»
Taas taiten sovittaa hän jalkaa
ja sorjan hyppyjuoksun alkaa,
ja käsi kaaress’ otsallaan
hän tanssii tahtiin nopeaan
ja kyyneleihin puhkee kuumiin:
»Sua, Neitsyt pyhä, sieluin, ruumiin,
sua käsin, jaloin kunnioitan,
suo että suosios ma voitan!
Ylhäällä sulle virret soi,
paremmin palvella en voi.
Mun olla suo sun tanssijas,
suo asuntoihin taivahas,
miss’ on niin monta sijaa sulla,
minunkin turvihisi tulla,
pois ota omas, katso, sun
kaikk’ on, ei mitään enää mun!»
Niin tanssii vain hän tarmon takaa,
kun ylhäältä soi virsi vakaa,
ja välillä hän läähöttäin
luo katseen armokuvaan päin.
Ohimot, suonet soi ja hakkaa,
vaan tanssimasta ei hän lakkaa,
kaikk’ aivan kunnes voima voipuu
ja kuvan eteen valju vaipuu
jo tanssiniekka tajutonna – –.
Vaan alttarilla, kas, madonna
jo hymyin lempein liikahtaa
ja alas maahan astahtaa
ja kumartuvi yli koidon
ja taintuneelle hoivan, hoidon
hän ihanaisen itse tuo,
suloisen viivoituksen luo
hän hohtavalla hunnullaan
poloisen otsaan polttavaan,
pois pyyhkii hikipisaroita,
hyväillen jäähtää ohimoita
omalla armokädellään. –
Mut munkki muuan näkemään
on kappelissa kummat nuo
osunut salaa oven luo.
Apotti hältä sanan saa
ja kappelille kiiruhtaa,
tuon näkee ihmetapauksen
ja ihanan saa liikutuksen;
hän armonmerkin saadun ties
ja virkkoi: »Se on pyhä mies!» –
Kun päivä toinen tullut on,
hän luokseen käskee maallikon.
Mies siitä kovin peljästyy:
»Voi, päälleni on pantu syy,
lait luostarin kun laiminlöin,
rukoillut, valvonut en öin.
Kaikk’ isäntäni varmaan tietää. –
‘Pois laiska, tääll’ en voi sua sietää’,
hän sanoo, kun mun nähdä saa,
‘saat markkinoilles matkustaa!’»
Hän täynnä tuskaa, ahdistusta
apotin kuulee kutsumusta,
halaten hänen polviaan
hän nyyhkyttävi katkeraan:
»Kyll’ arvaan, mitä tarkoitat,
sa minut täältä karkoitat,
sen ansaitsenkin ainoastaan,
sen otan nurkumatta vastaan,
ma lähden, lausu käskys vain.» –
Mut apotti hänt’ armahtain
jo syleili, ja silmäluomiin,
suluksi tuskan kyyneluomiin,
hän painoi hellän suutelon
ja lausui: »Herra suokohon
ettei me koskaan erittäis,
ett’ autuutes me perittäis,
ett’ armoon kelpaisimme kerran
sun kanssas mekin luona Herran!
Sit’ ano, veli, meille myös,
jää täyttämähän tänne työs!» –
Ei kestä raukka riemuaan;
hän koht’ on kuolinvuoteellaan.
Vaan viime hetkensä kun löi,
hänt’ enkeljoukko ympäröi
ja sylissänsä tanssijan
salihin saattoi taivahan.


Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.