Neitsyt Marian tanssija
Neitsyt Marian tanssija. Kirjoittanut anonyymi |
Suom. Otto Manninen. |
- Ol’ ilvehtijä, temppumies,
- hän hypyn, tanssin taidon ties;
- hän kulki maat ja mantereet
- ja tanssi kaikki tantereet,
- vaan vihdoin kääntyi surulla
- maailman turhan turulta,
- pois heitti kaikki, hevosensa,
- rahansa, pulskat pukimensa,
- ja rauhaa etsein pyrki niin
- Clairvaux’hon, pyhään luostariin. –
- Kyll’ oli ulkonäöltä
- uus veli uljas, verevä,
- mut hurskaat, tarkat menot, tavat
- on hälle oudot, peloittavat;
- olihan hälle tutut seikat
- vain kujeet, painit, kuperkeikat,
- vaan missä tarpeen taito muu,
- hän oli tuiki tuppisuu.
- Ei luku hält’, ei laulu luista,
- ei edes isämeitää muista,
- ei niitäkään, mi lohduks ois
- ja mieleen tuen, turvan tois.
- Siell’ ilvehtijä poloinen
- on kovin outo-oloinen,
- kaikk’ ihmetytti, mitä näki:
- vakaana liikkui hurskas väki,
- vain äänettömin puhui merkein,
- ei maallisista kielin kerkein
- siell’ aukeevan hän jutteluun
- havainnut ainoankaan suun.
- Vakaana hänkin suunsa sulki
- ja mykkänä kuin kuva kulki,
- muut kunnes naurain näki sen
- ja puhumaan sai väkisen.
- Vain Herraa yhä palvella
- on kunkin halu palava
- ja tahto taidoin, voimineen:
- on papit pyhin toimineen
- jo varhain ääress’ alttarin;
- opetus evankeliumin
- on diakoneill’ uuras työ;
- noviisit nuoret joka yö
- saa valvonnoista pitää vaarin,
- ja luennassa breviaarin
- siell’ akoluutit ahkeroi,
- ja oppilasten laulu soi
- heleä alla kupuholvin,
- taas maallikot ne maassa polvin
- lukevat litaniojaan;
- on kukin tuttu toimessaan:
- jo pienin kuoropiltti ties
- siell’ isämeitänsä kuin mies.
- Hän yksin seisoi häpeissään,
- ei tiennyt hän, ei mitäkään.
- Hän hiiviskeli vaiti, varoin
- vain käytävissä mielin aroin,
- ja usein kuuli takaa uksen
- hän karvaan itkun, valituksen. –
- »Voi! mik’ on turma tullut siellä?»
- hän mietiskeli säälimiellä;
- »ja ketäkään tääll’ eikö näy,
- ken apuun lempityöllä käy?»
- Vaan kun hän mietti kotvasen,
- »voi, mitä houkka kuvailen,
- kai joku», itselleen hän sanoo,
- »siell’ armahdusta Herran anoo
- ja huutaa synninhädässään.
- Mä yksin en tee mitäkään,
- mä yksin työtä, tointa vailla
- vain laahustelen laiskan lailla;
- jos huoneess’ ansaitsisin Herran
- ma herja edes leivän verran,
- mi täällä runsas taritaan
- ja millä raukka ravitaan!
- Vaan muut jos saavat siitä vihin,
- ma mihin kurja joudun, mihin?
- Pois herjaamasta Herran majaa
- koht’ armotta ne minut ajaa.
- Tää hukkaan mull’ on hoiva, hoito,
- pois korjaa, Herra, sielu koito!»
- Hän hämärimpään lymys loukkoon,
- ei tohdi jäädä toisten joukkoon,
- hän kappeliin maanalaiseen
- pakeni paikkaan salaiseen,
- valossa vahaliekkein jossa
- on Neitseen kuva komerossa.
- Hän sinne piili pimeään,
- niin kellon ääni päältä pään
- äkisti kuului, kutsuvalla
- se messuun soitti kuminalla.
- Pois hypähti hän piilostaan:
- »Miks suotta laiska seisonkaan,
- muut kaikki taas kun kilvan koittaa
- Neitsyttä pyhää kunnioittaa?
- Kyll’ olen kehno, kelvotoin,
- mut tehdä tahdon, minkä voin,
- ja hän sen kyllä ottaa vastaan,
- ken tahtoon katsoo ainoastaan.»
- Hän kaavun riisui ripeään
- ja paidan päältä olkapään,
- sen vyöksi kääri viipymättä
- hän käyttäin tottunutta kättä,
- ja hartain, nöyrin katsannoin
- luo armon äidin astui noin;
- ja kuvaa kumarsi hän syvään:
- »Oi Neitsyt pyhä, huomaas hyvään
- ma sieluin, ruumiin sulkeun,
- tee armo antimille mun!
- En luvulla, en laulelulla
- ma tyhmä tykös saata tulla,
- mut leikit parhaat valikoin
- ja kasvois eessä karkeloin,
- kuin nurmikolla nuori vuona
- iloisna leikkii emon luona.
- Mink’ antaa sydän nöyrä sulle,
- se eihän hyljätyksi tulle,
- mun puoleeni siis silmäs luo
- ja lahjalleni laupeus suo,
- mua sulje suosiosi varjoon,
- sen, minkä taidan, sulle tarjoon.» –
- Ja ylhäällä kun virsi soi,
- hän kauniisti jo karkeloi,
- ees- sekä taaspäin hypyin sorjin
- ja notkistuksin, nousuin norjin,
- lyö kuperkeikkaa kattoon asti,
- ja käsillään käy kapperasti.
- Ja kuvaa kumartaa hän yhä:
- »Äl’ ylenkatso, Neitsyt pyhä,
- sun puolees silmäni ma luon,
- tään kaiken, katsos, sulle tuon!»
- Sirosti, taidokkaaseen tahtiin
- hän tanssi eri maitten mahtiin,
- Lotringin hypyt ja Champagnen,
- Espanjan, Rooman ja Bretagnen,
- ja välillä käy kuvan luo:
- »Kas, miten kaunis hyppy tuo!
- Mun intoni siin’ ilmi tulkoon
- ja sulle otollinen olkoon!»
- Taas taiten sovittaa hän jalkaa
- ja sorjan hyppyjuoksun alkaa,
- ja käsi kaaress’ otsallaan
- hän tanssii tahtiin nopeaan
- ja kyyneleihin puhkee kuumiin:
- »Sua, Neitsyt pyhä, sieluin, ruumiin,
- sua käsin, jaloin kunnioitan,
- suo että suosios ma voitan!
- Ylhäällä sulle virret soi,
- paremmin palvella en voi.
- Mun olla suo sun tanssijas,
- suo asuntoihin taivahas,
- miss’ on niin monta sijaa sulla,
- minunkin turvihisi tulla,
- pois ota omas, katso, sun
- kaikk’ on, ei mitään enää mun!»
- Niin tanssii vain hän tarmon takaa,
- kun ylhäältä soi virsi vakaa,
- ja välillä hän läähöttäin
- luo katseen armokuvaan päin.
- Ohimot, suonet soi ja hakkaa,
- vaan tanssimasta ei hän lakkaa,
- kaikk’ aivan kunnes voima voipuu
- ja kuvan eteen valju vaipuu
- jo tanssiniekka tajutonna – –.
- Vaan alttarilla, kas, madonna
- jo hymyin lempein liikahtaa
- ja alas maahan astahtaa
- ja kumartuvi yli koidon
- ja taintuneelle hoivan, hoidon
- hän ihanaisen itse tuo,
- suloisen viivoituksen luo
- hän hohtavalla hunnullaan
- poloisen otsaan polttavaan,
- pois pyyhkii hikipisaroita,
- hyväillen jäähtää ohimoita
- omalla armokädellään. –
- Mut munkki muuan näkemään
- on kappelissa kummat nuo
- osunut salaa oven luo.
- Apotti hältä sanan saa
- ja kappelille kiiruhtaa,
- tuon näkee ihmetapauksen
- ja ihanan saa liikutuksen;
- hän armonmerkin saadun ties
- ja virkkoi: »Se on pyhä mies!» –
- Kun päivä toinen tullut on,
- hän luokseen käskee maallikon.
- Mies siitä kovin peljästyy:
- »Voi, päälleni on pantu syy,
- lait luostarin kun laiminlöin,
- rukoillut, valvonut en öin.
- Kaikk’ isäntäni varmaan tietää. –
- ‘Pois laiska, tääll’ en voi sua sietää’,
- hän sanoo, kun mun nähdä saa,
- ‘saat markkinoilles matkustaa!’»
- Hän täynnä tuskaa, ahdistusta
- apotin kuulee kutsumusta,
- halaten hänen polviaan
- hän nyyhkyttävi katkeraan:
- »Kyll’ arvaan, mitä tarkoitat,
- sa minut täältä karkoitat,
- sen ansaitsenkin ainoastaan,
- sen otan nurkumatta vastaan,
- ma lähden, lausu käskys vain.» –
- Mut apotti hänt’ armahtain
- jo syleili, ja silmäluomiin,
- suluksi tuskan kyyneluomiin,
- hän painoi hellän suutelon
- ja lausui: »Herra suokohon
- ettei me koskaan erittäis,
- ett’ autuutes me perittäis,
- ett’ armoon kelpaisimme kerran
- sun kanssas mekin luona Herran!
- Sit’ ano, veli, meille myös,
- jää täyttämähän tänne työs!» –
- Ei kestä raukka riemuaan;
- hän koht’ on kuolinvuoteellaan.
- Vaan viime hetkensä kun löi,
- hänt’ enkeljoukko ympäröi
- ja sylissänsä tanssijan
- salihin saattoi taivahan.
Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.