Neito kangasta kutovi

Neito kangasta kutovi.

Kirjoittanut Otto Manninen


Neito kangasta kutovi,
mieli mietteitä kutoo.
Suikkaa sukkula, nopeaan
poljin nousee ja putoo.
Suikkaa sukkula, sydän lyö,
aatos kauaksi karkaa,
kauas kankahan loimet käy,
verkaa saako vai sarkaa?
Loimet toivojen, kuteen luo
mielen armahin aate:
noista noutajan varrelle
kaunis, kaunoisin vaate!
Pyhäverka niin puhtoinen
keskeen kirkkoisen rahvaan,
sarka askarten ahkerain
arkikaapuhun vahvaan!
Noista nostavin vilkutus,
liehu taistojen lippuun,
noista lempein vaimennus
tuskan kyyneletippuun!
Noista lämmin, mi varrell’ on
vastataivalten tarpeen,
tuke haavahan tuimimpaan,
side auttava arpeen!
Tähtivalkeat vaattehet
vielä tahroja vailla,
kun jo astuvi ainoisin
tumman tuonelan mailla!
Neito kangasta kutovi,
pirta helskyen piukoo.
Onnen-kirkkahat unelmat
kevätkiuruina siukoo.
Vaaksa vaaksalta valmistuu
elon ihmeinen vaate,
toivot loimina, kuteena
lemmen lentävä aate.


Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.