Neito kangasta kutovi

Neito kangasta kutovi. Kirjoittanut Otto Manninen

Neito kangasta kutovi,

mieli mietteitä kutoo.

Suikkaa sukkula, nopeaan

poljin nousee ja putoo.

Suikkaa sukkula, sydän lyö,

aatos kauaksi karkaa,

kauas kankahan loimet käy,

verkaa saako vai sarkaa?

Loimet toivojen, kuteen luo

mielen armahin aate:

noista noutajan varrelle

kaunis, kaunoisin vaate!

Pyhäverka niin puhtoinen

keskeen kirkkoisen rahvaan,

sarka askarten ahkerain

arkikaapuhun vahvaan!

Noista nostavin vilkutus,

liehu taistojen lippuun,

noista lempein vaimennus

tuskan kyyneletippuun!

Noista lämmin, mi varrell’ on

vastataivalten tarpeen,

tuke haavahan tuimimpaan,

side auttava arpeen!

Tähtivalkeat vaattehet

vielä tahroja vailla,

kun jo astuvi ainoisin

tumman tuonelan mailla!

Neito kangasta kutovi,

pirta helskyen piukoo.

Onnen-kirkkahat unelmat

kevätkiuruina siukoo.

Vaaksa vaaksalta valmistuu

elon ihmeinen vaate,

toivot loimina, kuteena

lemmen lentävä aate.

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.