Muutama sana Juteinin ja Major Lagervallin kirjoitus- sekä runoelma-tavasta

Muutama sana Juteinin ja Major Lagervallin kirjoitus- sekä runoelma-tavasta. Kirjoittanut anonyymi

Ehkä joku oppineempi lukija nuhdelnee meitä siitä, että, Juteini vainajan ja Herra Lagervallin kirjoituksia kiittäessämme, emme ottaneet tutkisteltavaksi myös heidän kirjoitus- ja runoelma-tapojansa, jota, vähän nykyisestä kirjoitus- ja etenki runoelma-laadusta eroavaa, on morkattuna. – Tätä soimausta toki mielellämme siedämmä, kuinhan ei pahempia tulene. – Tietty on, esimerkiksi Kreikan, muinaisien runoilioiden, joiden teokset kuitenkin ikuisesti kunniassa pysyyvät, kirjoitelleen kunkin omalla kieli-murteellansa, ja siis emme suinkaan paljon tahdo Herra Lagervallia siitä syyttää, että Hään, samote kuin Kalevala-runot, käyttää itäistä Suomen-murretta, joka vasta Lehtori Gottlundin kautta on tullut ilmi kirjallisuuteen; vielä vähemmin paheksimma Juteiniamme siitä että Hään käytti kieltä ihan toiste, eli enemmin vanhan kirjakielen mukaan. – Koska esim. Lagervall tykkänänsä hylkää kirjaimen d:n ja, kaikkien nykyisempien Suomalaisten kirjoittelioiden tavoin, b:n: niin sitä vastaan Juteini on käyttänyt sekä b:tä, d:tä että g:tä, p:n, t:n ja k:n siaisina, d:tä pehmeiden eli sujuvaisien kirjainten (l, n, r) perästä, b:tä m:n ja g:tä n:n jälessä yhä, – ei siis ainoastansa sul’etuissa (kerakkeella eli puoliholla päättyvissä) tavuissa, joissa jokainen nyt n:n jälesta käyttää g:tä (esim. langon lankoja, jota Juteini kirjoitti: langon langoja) ja, äänitteen perästä, d:tä-ki (esim. viiden vuoden valta; vaan Juteinin mukaan: viiden vuoden valda).– Tästä Juteinin kirjoitus-laadusta ei ole vähintäkään haittaa runo-mitallen-kaan, niinkuin siitä yksipuoleisesti itä-suomen puhe’-tavan mukaan muodostuvasta kirjoituksesta, joka d:n hylkää ja niin välistä saapi sanat yhden tavuen lyhemmiksi; esim. veden, jota runoissa, itäpuolella Suomea syntyneitä, käytetään yksitavuisena: veen, – vaan joka, yleisesti Suomen maassa ymmärrettävää kieltä käyttäessä, on vältettävä yhtä paljon, jos ei enemmin, kuin Hämäläisten ja Uus-maalaisien: velen eli veren. – Vähä-pätöisinä siis pidämme ainaki nurisemisia Juteinin kirjoitus-laatua vastaan.

Mitä sittä runo-mittaan tulee, niin siinä on toinen temppu, jolla lie suurempi arvo.

Niin kyllä esim. äskeisimpinä vuosi-kymmeninä ompi, Er. Aleks. Ingmanin ensin asiaan ryhdyttyä, erinomattain Tohtori El. Lönnrotin uuraiden tutkintojen kautta keksitty, Suomen kansan muinaisissa runoissa toista laulu-mittaa noudatetun, kuin mitä Juteini-ki Ruotsalaisten ja muiden nyky-aikuisien kansojen laulu-tavan mukaan on seuranna. Tavuen pituus muka Suomen laulussa ei perustat tavuen korkoon, vaan sen arvoon eli painoon, samoite pian kuin vanhojen Greekalaisten ja Ruomalaisien kuuluisissa laulelmissa. – Siis esim. seuraavat Juteini vainajan ruumis-arkulle piirretyt värssyt, tavuiden arvon mukaan laulun iskua latoellen, tulisivat niin muuttumaan, kuin numerot näyttäät, joita sanojen yli (2:ssa ja 3:ssa värsyssä) asettelemma:

Uni ja kuolema, veljekset vanhat,

     2      1       4         3

Ehtivät alati avuksi meillen,

       2      3           1

Uni on virkistys väsyvän varren,

Kuolema uudistus uupuvan hengen.

Vaan koska kuitenki laulun ihanuuteen ja selvyyteen muuta-ki vaaditaan kuin sujuvaisuus ja hyvä runo-mitta, niin on helposti ymmärrettävä laulun ei aina parantuvan pelkällä edestakaisin muuttamalla samoja sanoja. Yhden tempun vuoksi varmaankin yllä olevat värsyt, muutoksemme kautta, milt’eivät pahene’-ki, koska muka alkuperäisessä kirjoituksessa loppu-sana: ”hengen,” tuntuu tapaelevan olla yhtä-sointoa sanalle: ”meillen,” jonka siaan meidän muuttamalla tulisi värsy-nivele: ”-vuksi,” ei tekevä huonointa-kaan yhtäsointoa. – Ei ollunnakaan aikomisemme tässä parsimallamme mainion edesmänneen tekoja ehkä turmella, mutta ainoastansa silmin nähtävästi tehdä, missä Juteinimme, Lehtori Gottlundin ja Korhois-vainajan-ki laulujen mitta erotaiksen nykyisimpien runoelioiden, A. Oksaisen (Ahlqvistin), P. Hannikaisen (Kanava-nimisen Sanomalehden toimittajan) ja K. Kiljanderin (Martyrien ja Taika-miekan suomennoksissa noudatetusta) laulu-laadusta, rakennetusta niitä ojennus-viittoja myöten, joita Lönnrot Kalevalan ensimäisen painoksen esipuheessa ja jo vähitellen siellätäällä Mehiläis-nimisessä kuukaus-sanomassaan-kin on esitellynnä, – ja jotka ehkä paremmin älytään ja oivalletaan, jos eroitusta huomataksemme, numeroja lasketellen, oikean runomitan muuttelemma seuraavissa tuttavissa rivissä:

           2          1

Minä mies vähä-väkinen

 2   3    4     1

En ole iso i’ältä.

Kuuluisa laulu, alkava: ”Arvon mekin ansaitsemma,” on samote, niinkuin sitä nyt on tapana laulaa, korjaeltu vanhan runomitan mukiin; esim.

Onni työnsä täyttäjälle (alkuaan: tekiälle),

vaikk’ ei tässä toki ole tehty eikä tarvittu tehdä monta muutosta, eikä yhtään tavuiden uupuvaisuuden tahi liikenemisen ja ylenpalttisuuden eli muun semmoisen vuoksi, ikäänkuin Kalevala-runojen syntyä myöhäisemmässä kansa-laulussa:

”Käki kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa;” jossa seuraava värsy: ” Ei ole ruuhta rannalla,” nykyjään kuuluu: ”Ruuhta-pa ei ole ollenkaan,” j. n. e. –

Vaan her’etkäme jo tästä lii’an pitkäksi venyneestä runo-puheesta, – johon jouduimma ainoastaan puolustaidaksemme niitä vastaan, jotka kukatiesi meitä nuhteleneevat Viipuria liehakoitsemasta, kerskaamasta eli lii’oin kiittämästä. – Sen vaan vielä virkkanemma että, jos yllä mainituiden Herrojen A. O:n, P. H:n ja K. K:n runoelemissa tavataan jolloin-kulloin, muualla kuin ensimäisessä värsy-rivin niveleessä, lyhyt tavut sanan al’ussa pitkänä, niinkuin esimerkiksi siinä niin riidan alaiseksi joutuneessa ”Köyhän virressä,” lyhyt tavue ra on pitkänä seuraavan värsy-rivin 3:nnen nivelen lopulla eli laskussa:

Runsaasti raavaat ravitset,

niin se on tapahtunut huomaamatta, hairauksissa, ja olisi muutettava, esimerkiksi näin:

Runsaasti raavaat ruokitset,

eli vielä paremmin, koska pitkä tavut vaat värsyssä tarvittaisiin lyhyenä:

Runsaast’ eläimet ruokitset. –

Niinpä näkyy myös nykyisen kansa-runoelian Opt. Lyytisen runoihin välistä pistävän lyhyt tavuu pitkän siaan, – vaikka ei useasti. Esim. laulussa: ”Rikas neito,” jota löytyy painettuna Suomettaressa N:o 49, v. 1855, kuuluu 12:s värssy: ”Naulat hameita” (= naulohin hameet) ”nakattu;” ja 4:ääs värssy lopulta päin: ”Vaan jos omani” (= Vaan omani jos) ”tulisi.” Värssyyn: ”Ain’ (= Aina) on omilla mailla,” lie varmaan paino-virheen kautta ’ pääsnyt a:n siaan ja niin pilannut muuten soman värsyn.

Lähde: Sanan-Lennätin 1.3.1856.