Mustalainen (Runeberg)
| Mustalainen. (Kansantarinan mukaan). Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Suomess’ ei lie nähty mustalaista
- Vahvempaa ja uljaampaa kuin Aatu.
- Hämeen kankahilt’ ei löytty pönkkää,
- Kyllin lujaa häntä salpaamahan;
- Tyrmän halki tunki hän kuin viidan,
- Miehet alleen löi kuin ä’es paakut.
- Vaan hän olostel’ kuin metsän karhu;
- Mitä urho kaipas, sen hän otti,
- Mit’ ei tarvinnut, sen antoi olla.
- Osans’ saatuaan nyt käräjistä,
- Raudoissa ja potein haavojansa,
- Kangasalan harjua hän tuotiin.
- Keski-taipaleella, missä harju
- Soukimallaan halkoo seljät kahda,
- Katseen loi hän kauas ympärilleen,
- Katseli ja vartialle virkkoi:
- ”Totta maarin! Suomen salot saaret,
- Järvet, rannat, niityt, vuoret kyllä
- Tenhoo tänne mustalaista jäämään.
- Jos tään pitkän harjusillan päässä,
- Missä rannan keltakoivut harvat
- Tuolla tummain kuusten kesken heiluu,
- Jos siell’ armas vaimoni mun kohtais,
- Sanoisinpa hälle: ’Vaimo viivy,
- Täällä lapses synnytä sä maalle,
- Jotta lapsi syntyissään sais nähdä,
- Kuink’ on kaunis Herran mailma, vaikka
- Viipy meille raskas on kuin kuolo.’”
- Lausui näin. Puhetta tarkkaamatta,
- Tyynnä viejä ajoi rattaitansa.
- Hiljaa vierren ehti rattaat rantaan;
- Vähän matkaa niiden eellä tiellä
- Kulki vitkaan yksinäinen vaimo.
- Raitaiselle hamehelle valui
- Vaaleenharmaa huivi hartioilta,
- Kiemuroiss’ sen päälle musta tukka.
- Viejä ajain saavutti jo naisen.
- Toisellapa kädell’ liekutellen
- Rintalasta povellaan, se toisell’
- Lasta näytti, viejälle näin virkkoi:
- ”Laske kuormalles mua hetkeks’ aikaa;
- Kainaloinen kantamus mua painaa”.
- Pyytäjänpä kuormalleen mies päästi,
- Vangin viereen perällen se istui
- Eipä pyy, jolt’ oksatoverinsa
- Luoti surmas, lennä säikkyin eemmäs,
- Kuin tuo viejä huoletonna ajoi,
- Koska liinan piilopoimuist’ otti
- Musta nainen naurusuisna puukon;
- Mieheen kallistui ja hiljaa haasti:
- ”Ole valmis, kultain, kun ma isken,
- Työnnä viejä kohta kärryilt’ alas!”
- Lausui näin ja kaiken voiman takaa
- Vihamiehen olkaan veitsen iski.
- Sarkaisenpa takin läpi tunki
- Pisto olkaluun ja niskan väliin,
- Viejän käsist’ ohjat, ruoska heltis.
- Aatu sysäs olallaan, ja oitis
- Tainnuksiin hän putos pyöräin alle.
- Iloitenpa vaimo maahan astui,
- Kaatuneelta otti avaimet ja
- Päästi herransa ja miehens’ irti.
- Vyö- ja käsiraudat kyllä kirpoi;
- Yksin jalat eivät irti päässeet.
- Viiden-leiviskäiset lukottomat
- Pultit, pajass’ umpeen vasaroidut,
- Painoi niit’, ei avaimille aukee.
- Iloissaanpa seisoi sentään Aatu
- Mustalainen maassa mietiskellen,
- Minne tiensä suuntaisi hän sieltä;
- Kun jo viejä virkos horroksestaan,
- Silmäns’ aukais, rosvon silmän kohtas.
- Kohta karkas vihollista vastaan
- Tää ja, nostain veistä ilmaan, virkkoi:
- ”Etpäs täältä koskaan käänny kotiin
- Kertomaan sa, minne musta Aatu,
- Minne mustalaisen vaimo lähti!”
- Lausui; kaatunutpa pyytäin virkkoi:
- ”Ollos lyömättä ja henken’ säästä;
- Enhän kuitenkaan ma koskaan palaa
- Tuonne, tyhmyydestäin piestäväksi,
- Pilkattavaks’, tyrmään pantavaksi.
- Ennen jätän vankan talonikin,
- Teidän kanssann’ erämaita kuljen,
- Jos suo Herra siihen mulle voimaa.”
- Näin hän pyys’, – ja mustalainen suostuin
- Hänt’ ei tappanut, vaan hengen säästi.
- ”Jos sa kautta Luojan vannot ollas,
- Niinkuin veli, uskollinen aina,
- Hiustakaan ei katkota sun päästäs,
- Konsa Aatu rosvo vainen elää
- Ja sun näillä silmillänsä näkee.”
- Näin hän virkkoi; vitsan lyömäst’ orhi
- Lähti kohta karkuun taipaleelle.
- Aatu itse poikkes tieltä metsään,
- Sairas kantain sairast’ ystäväänsä,
- Puolisonsa kulki kolmantena.
- Kahdest’ aurink’ oli mailleen mennyt,
- Kahdest’ yöstä valjennut ol’ aamu;
- Vaan kun kolmas päivä iltaan päättyi,
- Lepopaikan löysivät he, ladon
- Etähällä ihmis-asunnoista.
- Tuonne heinillen kun istuutuivat,
- Alkoi Aatu mustalainen haastaa:
- ”Totta toisenkin ma kovan päivän
- Oon jo nähnyt, armaat ystäväiset,
- En tok’ oo näin kauan nälkää nähnyt.
- Jospa jalkan’ oisi valloillansa,
- Aikaa sitten syötäis ruokaa täällä;
- Erämaita kiertäneet nyt oomme
- Iloiten jos marja, veden tippa
- Löyttiin nälkään pahimpaan ja janoon.
- Mutt’ en, jumaliste, kallis eukkoin,
- Sure sun ja itsen’ tähden niin kuin
- Sairaan kelpo veikkosemme tähden!”
- Näin hän lausui, mutta vaimo vastas:
- ”Älköön surko suuri syömmes tuota;
- Herra, jos tään yön tääll’ aiot olla,
- Sairas veljemme mun rintaan’ syököön.”
- Lausui näin, ja siihen suostuneelle,
- Nälkään-nääntyvälle sairahalle
- Äidin tavoin tarjos tummaa rintaa.
- Ja kun tääkin yö ol’ loppuun mennyt
- Sekä harjuin huipuillen ja metsän
- Loi syys-aamu ensi-ruskoloitaan,
- Viejä ruoast’, unest’ elpyneenä
- Heräs heinävuoteeltaan ja lausui:
- ”Nytpä, kelpo ystäväni Aatu,
- Tahdon käydä ihmis-asunnoilla
- Ruokaa meille noutamaan, jos jaksan.
- Jos käyn polkutietä halki metsän,
- Keskipäiviks’ ehtinen kai taloon;
- Ehtooll’ olen ruokinein taas täällä.
- Eipä kukaan, ken mun täällä näkee,
- Antto viejält’ apuansa kiellä.”
- Anton tuumaa kiittäin Aatu vastas:
- ”Mielelläin niin pitkällen sua kannan
- Polulla, kuin voimat suinkin sallii;
- Siitä käy, ja Luoja taas sun tuokoon!”
- Molemmin nyt matkailen ne lähti,
- Toinen käyden, toinen kannettuna,
- Kunnes metsäpolku vahvemp’ alkoi;
- Veljessovuss’ erjettiin nyt siinä.
- Aatu lähti ladollensa jälleen,
- Viejä, ehkä heikko, ruokaa tuomaan.
- Mutta vuoroin leväten ja käyden
- Pääs’ hän ennen päivällistä taloon,
- Astui sisään, istui penkin päähän.
- Isänt’ oitis miehen tuns’ ja lausui:
- ”Mitäs kummaa kuuluu, vanha naapur?
- Jalan tulet ja on kasvos kalpeet!”
- Syvään huokas viejä väsyksissään,
- Selkä seinän nojassa, näin lausui:
- ”Onhan, naapur’, outo matka ollut,
- Oudostippa talohos oon tullut
- Yksin, jalkasin ja kalvenneena,
- Suo tok’ ensin nälkään, janoon hoivaa,
- Sitte kuule tehtävät ja tehdyt.”
- Virkki näin ja mielessään jo mietti
- Väijyksillä mustalaisen kiertää,
- Aatu mustalaisen vaimoinensa.
- Heti tuotiin pöytään ruoat, juomat,
- Kalaa, lihaa, leipää, voita, viinaa;
- Honkahaarikossa kalja kuohui.
- Mielissänsä miesi ruokiin ryhtyi.
- Kyllin syötyään ja juotuansa,
- Penkillen hän oikoi lepäämään ja
- Isännälle viitaten näin alkoi:
- ”Laita sana voudillen täst’ oitis,
- Aseitten ja miesten kanss’ se tulkoon
- Aatu mustalaista kiinni saamaan.
- Katsos, olkaluun ja niskan väliin
- Puukolla mua pisti rosvon vaimo.
- Sitte täytyi henkikullan vuoksi
- Seurata heit’ erämaiden helmaan;
- Metsiss’ oltuan’ näin kolme päivää
- Neljänten’ oon vihdoin tänne päässyt.
- Kuu kun yöllä laskee, menkää tuonne,
- Missä Mättäkoski lampeen laskee,
- Pienen ladon luokse vuorten väliin;
- Siell’ on paikka, sieltä rosvo löytyy
- Vaimoineen tän’ yönä lepäämästä;
- Sieltä löydyn miekin, apuun uljas.”
- Tuohon vastas isäntä: ”Et suinkaan,
- Vanha naapur’, takaisin saa mennä;
- Kyllä terveet toimii, jää sä kotiin!”
- Hälle Antto vanginviejä vastas:
- ”Jollen tuo ma heille ruokaa, viinaa,
- Jollen palaa, niinkuin lupasinkin,
- Turhaan ladost’ etsitään heit’ enää.
- Suo mun mennä, pidä muusta tointa!”
- Lausui näin ja sulloi pussiin ruokaa
- Ja, ehk’ uupuin, läksi paluutielle.
- Samaan aikaan istui Aatu rosvo
- Harvan ladon heiniss’ eukkoinensa.
- Levottomin silmin vaimo aina
- Katsoi pikkulasta povellansa;
- Mies se tähtäs aina polun päähän.
- Ikävöiden veikkoansa sieltä.
- Virkattu ei sanaa; sirkka yksin
- Kirkui heiniss’, sorsa lammikossa
- Ynnä joskus äidin rinnall’ lapsi.
- Näinpä päivä hiljaksensa päättyi.
- Vaan kun aurink’ uupui vuorten taakse,
- Paikallaan viel’ istui Aatu, sentään
- Viilall’ enää vihlomatta rautaa,
- Urkkien vaan yhä polkutietä.
- Vihdoin viejän saapuvan hän keksi.
- Ylös hyppäs hän, ja kyynelvirta
- Vierren kasti posket ahvettuneet;
- Mutta riemuun ratketen hän virkkoi:
- ”Eipä hätää, armas laps’ ja vaimo,
- Eipä hätää, vilpitön on veikko!”
- Kohta kohden tulijaa hän astui,
- Hartioilleen vankoillen sen nosti
- Sekä uupuneen taas latoon kantoi.
- Vaan kun viejä ruoat esiin otti,
- Pyrskäht’ itkuun mustalaisen vaimo,
- Mustalainen itse istui lausuin:
- ”Syökää nyt, mä kahlettani viilaan;
- Mitä tähteeks’ jää, sen syön mä sitten.”
- Vaan kun kaikkein poistunut ol’ nälkä,
- Riemull’ levollen ne laski heiniin.
- Varjoillansa yö jo seudut peitti,
- Vitkaan käyden rataa rauhallista.
- Vielä valvoi sentään mustalainen,
- Valvoi myöskin oiva puolisonsa;
- Kumpikin ol’ vaiti, kunnes vaimo
- Virkkoi: ”Mitä kummia nyt tullee,
- Koska sirkka laulelee niin taajaan?”
- Hälle vastas mustalainen jälleen:
- ”Sirkkaa ilahuttaa heinäin tuoksu,
- Ilahuttaa täyden ladon lämpö
- Ynnä ihmistenkin hyvä seura;
- Minua tähti pilven yltä nähty,
- Mua vapaus jälleen saavutettu,
- Ynnä uskollisen veikon saanti.”
- Jälleen virkkoi mustalaisen vaimo:
- ”Rukoile, ettei käy tähti pilveen,
- Ettei vapaus kahlehisin sorru,
- Ettei veljen uskollisuus petä!”
- Tuskin lausuttu ol’ viime sana,
- Hälinään kun harva lato saartui,
- Sekä pimeest’ ovest’ ääni huusi:
- ”Onko täällä ihmisiä ja keitä?
- Vastatkaa!” – Ei ääntä – jälleen huus’ se:
- ”Miehet, pankaa tulta ladon alle,
- Mustalaiskuninkaan tääll’ on hovi!”
- Ovellen nyt syöksi Aatu rosvo,
- Veistä käissään välkytellen huusi:
- ”Täss’ on mies; ei kukaan vaimon saama
- Rankaisutta hoviin pääse ennen,
- Kuin hän suostuu ehtoon: vannokaatte,
- Että Antto viejä saapi turvan!
- Sitten perheenein oon teidän vanki.”
- Mutta mentyään jo ovest’ ulos
- Haastoi Antto viejä miesten kesken:
- ”Hoida itses, mustalainen! Antto
- Viejä ei sun suojaas enää kaipaa.”
- Vihdoin Aatu kavaluuden keksi;
- Silmin säkenöivin pimeässä,
- Vaahto suussa, huus’ hän: ”Jumal’ auta!
- Roistoja jos joitakin oon nähnyt,
- Rosvoin veljiänsä ryöstävän ja
- Petoin lapsensydämmiä syövän;
- Mutta Anton työt’ ei kukaan tehnyt.”
- Lausui näin, ja viejän sydämmehen
- Sinkoi surman veitsi lausujalta.
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.