Musa lapidaris

Musa lapidaris. Kirjoittanut Otto Manninen

Halu haaveen, leikkien lento

levon-saamaton,

käsi, katse kiehtovan hento,

veri Vellamon.

Sinitiell’ ilo huomenen huiluin,

kisa kimmel-sees,

yli kuuntelevain salakuiluin,

yhä eespäin, ees!

Voi uneksijaa, sini-ilveen

joka uskoi sen,

joka leikkiin Vellamon viiveen

tuli turvaten.

Sill’ aarteita aalto janoo

sini-aarnioon,

alas tähdet, auringot anoo

kera karkeloon.

Alas nuoret, syttyvät noutaa

sydän-maailmat:

sydänsoihtujen riemussa soutaa

kisat kiehtovat.

Vaan sen, kehen virva syöpyy

kihar-kelta tuo,

sydän sairas, sammunut yöpyy

levän vievän luo.

Lelu särkynyt leikin kesken,

suruss’ impi veen!

Halu silloin on leikin lesken

teon telmeeseen.

Tuless’ äärimmän tyrsky-renkaan,

joka tyynt’ ei saa,

johon eest’ ei auterinenkaan

näy enää maa,

kivet uurtaa untensa muotoon

sydän-uhma sen:

kisa niit’ ei saa verenvuotoon

kevätvirvainen.

Kiviveistokseen tarun tahtoo,

mikä kestä ei,

sinikuplina pois mi vahtoo,

veren vaikka vei.

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.