Musa lapidaris.

Kirjoittanut Otto Manninen


Halu haaveen, leikkien lento
levon-saamaton,
käsi, katse kiehtovan hento,
veri Vellamon.
Sinitiell’ ilo huomenen huiluin,
kisa kimmel-sees,
yli kuuntelevain salakuiluin,
yhä eespäin, ees!
Voi uneksijaa, sini-ilveen
joka uskoi sen,
joka leikkiin Vellamon viiveen
tuli turvaten.
Sill’ aarteita aalto janoo
sini-aarnioon,
alas tähdet, auringot anoo
kera karkeloon.
Alas nuoret, syttyvät noutaa
sydän-maailmat:
sydänsoihtujen riemussa soutaa
kisat kiehtovat.
Vaan sen, kehen virva syöpyy
kihar-kelta tuo,
sydän sairas, sammunut yöpyy
levän vievän luo.
Lelu särkynyt leikin kesken,
suruss’ impi veen!
Halu silloin on leikin lesken
teon telmeeseen.
Tuless’ äärimmän tyrsky-renkaan,
joka tyynt’ ei saa,
johon eest’ ei auterinenkaan
näy enää maa,
kivet uurtaa untensa muotoon
sydän-uhma sen:
kisa niit’ ei saa verenvuotoon
kevätvirvainen.
Kiviveistokseen tarun tahtoo,
mikä kestä ei,
sinikuplina pois mi vahtoo,
veren vaikka vei.


Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.