Mun lapseni, lasna ollen

Mun lapseni, lasna ollen.

Kirjoittanut Heinrich Heine

Ol’ iloa meilläkin;

Me ryömimme kanakoppiin

Ja lymyimme olkihin.

Me kotkimme kuin kanat,

Ja ken kävi ohitsen –

”Kyykerikyy!” se luuli

Kukon laulannaksi sen.

Kaikk’ arkut kartanolla

Ne tapetseerattiin,

Niiss’ asuimme me kahden,

Ja perhett’ oltiin niin.

Kun kylän vanha kissa

Tul’ usein vieraisin,

Se lyykyä, kumarrusta

Sai meiltä kyliinkin.

Ja kohteliaat me oltiin

Ja lausehin likeiset;

Moni vanha kissa jälkeen

Sai meiltä ne lausehet.

Kuin aika-ihmiset, usein

Myös haastoimme vierettäin,

Valiteltihin, kuinka kaikki

Nyt kääntyvi nurinpäin.

Kuink’ usko ja rakkaus ovat

Jo mailman jättäneet,

Ja kuinka on kahvi niin kallis,

Ja rahat niin harvenneet. –

Poiss’ on nyt lastenleikit,

Kaikk’ ohitse vyörivi näin –

Raha, aika, mailma, rakkaus

Ja usko lempiväin.

Lähde: Heine, Heinrich 1887: Runoelmia. Suomentanut Oskar Uotila. G. W. Edlund, Helsinki.