Muistojen muurit
Olavinlinnan 450-vuotisjuhlaan, 29. VII. 1925
Kirjoittanut Otto Manninen


Niin aikakaudet, vallat vaihtuu
kuin aaltojansa virta vie.
Pois kaikki heikko, halpa haihtuu;
mi sorru ei, se suurta lie.
Käy valtavammin vain se esiin,
kun unhon yöhön uppoo muu,
kuin tornit tumman virran vesiin
se korkeana kuvastuu.
Uutt’ elämää uus uhkuu aamu,
mut ylhäisenä, yksinään
tuo muinaisuuden muurihaamu
sen keskelt’ yhä nostaa pään.
Sen paadet haastaa sammalharmaat:
näin taatot sulle suojelleet,
laps Suomen, nää on rannat armaat.
Näät isäin työn. – Mit’ itse teet?
Mit’ itse teet, mi Suomen rantaa
ei raasta, mutta rakentaa,
mi turmat torjuu, turvan antaa,
mi korkealle kohoaa?
Kun vaihtuu vuosisatain sarjat,
mi muun vankka muisto jää
ja ilmi tuo kuin torninharjat:
Näin suurta mahtoi aika tää?
Näin uhmasi se vainon uhat,
näin nosti suojamuurit maan,
näin vapaan Suomen vuosituhat
saa koota kultatoukojaan;
näin kuvastella Suomen vesiin
ne kunniakkaat muurit voi,
ja Suomen kukkiviin ne kesiin
näin kauneutta kukkuroi.
Mit’ itse teet? Laill’ isäin vastaa:
vakaasti vartioitse maas,
laill’ isäin käytä muurilastaa,
rakenna, liitä paateen paas.
Ja valpas mieli, valmis miekka
työn vartiossa vanhallaan!
Ja kallio, ei hauras hiekka,
on kanta, jolle muurataan.
Rakenna, missä vainorajat
maan rintaa vielä ratkovat,
miss’ ahtaat, matalat on majat,
majoissa mielet matalat,
miss’ ontuu kahtahalle kansa,
ei käy kuin suora Suomen mies,
ja viettelevi viekas ansa
ja viehättävi vieraan ies.
Rakenna, ett’ ois ehyt kerta
ja terve, suuri Suomen maa,
ja kansa kaunis, maansa verta,
todeksi untes Suomi saa!
Saa armahaks se päivän alle,
kuin sielus silmihin se nous,
tee suurta, tähtää korkealle,
kuin kultanuoltaan Savon jous!
Rakenna, että muisto, maine
näin työsi kerran seppelöis,
ett’ ajan virran vinha laine
sen ylle koht’ ei umpeen lois,
vaan kauneuden holvikaan
sun asuinmaas ett’ aatelois,
suloinen että Suomen saari
kuin helmi Pohjan otsall’ ois.

31. VII. 1925.


Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.