Muistojen laulu

Muistojen laulu. Kirjoittanut Eero Eerola

On paljon Suomessakin tehty suurta,

on maineen tekoja ja kunnian,

kun mietin Kalevaisen kansan juurta,

näen monen uljaan muiston nousevan:

näen taatot harmaat kannel polvillansa,

ne laulun taioin eloon lohdun loi,

ne vuosisatais-, vuosituhatvirsin

henkensä herkät kuvat helää soi.

Näen arvon Agricolan, Porthaninkin,

Lönnrotin, Runebergin, Snellmanin,

näen Setä-Sakarin, Aleksis Kiven,

ne suuntaa viittoi kansan vaiheihin,

Ne sytyttivät tiedon, taidon soihdun,

ne vaalivat sen tulta pyhää niin,

ja kansa leikkas puuhun aapeluksen

ja luotti päiviin kerran parempiin.

Nää tiedon, taidon merkit armaat aina. –

Mut toisetkin on muistot uljahat:

Kas Suomen ratsut Weiksel-virtaa viiltää,

päivässä loistaa urhoin haarniskat,

ja »hakkaa päälle» vyöryy ukkosvoimin

nyt eestä uskon, eestä kuninkaan,

Stålhandsken iskut tutaan Europassa,

ei jälkehen jää maine Horninkaan.

Tai Narvan sankareistako mä laulan,

kun Suomen karhu Pietar-Suuren löi,

tai taistelusta Lundin, eestä Ruotsin vallan

kun Suomen joukko viime mieheen möi

henkensä, pelastain näin Ruotsin maineen,

kuin monta kertaa kentill’ Europan.

Ja aina seisoi itää inhaa vastaan,

auralta kiirein siirtyin miekkahan.

Tai laulan Suomen sodan sankareista,

Döbelnin muistain, muistain Munterin,

Sven Dufvankin, tuon miehen hartaan-vakaan,

mi väärää jalkaa polkein voitti kuitenkin.

Ja Mannerheimin päivät mainehikkaat,

ne eivät unhoon koskaan mennä saa,

ei harmaat Suomen korpein sarkaurhot,

ei Viro-, Aunusretket milloinkaan.

Nää miekan muistot mainita kai sietää,

niist’ uhoo tarmo, uljas uskallus,

ne aina kansoille ois suuremmillei

kunnian, maineen pohja, kaunistus.

Mut kolmannen nään muiston rakkahimman,

kallihin, kuin lapsuusunelman,

jo armaat auran muistot eteen aukee,

jo tunnen tuoksut niitun vihannan.

On Suomen korpi ollut kolkko, synkkä,

sen karhun huuto ei oo leppeää,

mut muutamassa vuosisadass’ sentään

se miehen kouran alla pehmiää,

nyt Suomenlahdesta jo Lappiin saakka

heilimöi viljapellot kertoen

voimasta miehen, jok’ ei mitään säiky

kuokkansa kerran maahan painaen.

Ja mitä tehtykin lie suurta täällä,

tää teko alkupohja kaiken lie;

kylästä takamaille painuu myöskin

tuo valloittajan kaunis valtatie,

se avaa väylät tulla valistuksen,

se korven keskeen muistomerkin luo,

jot’ eivät ajan inhat tuulet kaada

ja joka rauhan siunauksen suo.

On siinä Saarijärven Paavoo monta,

on Korpi-Jaakkoa ja Patalaa,

jotk’ aina nousi kärsimysten alta,

näin nostaen myös orttaan matalaa.

Ne siunas työnsä, heitä Herra muisti,

ja kerran koitti heille sunnuntai,

ja valtainen tuo uutistalon pirtti

se onnelliset tuta ihmissielut sai.

Ja moni Uutela hän lohdutuksen

vain auran kurjessa sai astuissaan,

niin monet suuret surut Suomen pellot

ne mustaan multanansa piiloittaa,

ne kätkee kyyneleet ja hikihelmet,

ah, siks ne meille niin on rakkahat,

se siksi kuiskii hempeästi heinä,

ne sitä laulaa laihot vihannat.

Näin tiedon taika sekä miekan armo,

ja kuokan auran muistot yhtyvät,

ne liittävät tään kansan yhdeks, ehjäks,

kun Suomea suurta luomaan ryhtyvät.

Ei halvan kiistan teitä yhteen tulla,

ja pirstaleina pientä luomme vaan;

min syämet avartuu, suot sulaa meillä,

sen nousee arvo, onni isänmaan.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.