Muistojen laulu.

Kirjoittanut Eero Eerola


On paljon Suomessakin tehty suurta,
on maineen tekoja ja kunnian,
kun mietin Kalevaisen kansan juurta,
näen monen uljaan muiston nousevan:
näen taatot harmaat kannel polvillansa,
ne laulun taioin eloon lohdun loi,
ne vuosisatais-, vuosituhatvirsin
henkensä herkät kuvat helää soi.
Näen arvon Agricolan, Porthaninkin,
Lönnrotin, Runebergin, Snellmanin,
näen Setä-Sakarin, Aleksis Kiven,
ne suuntaa viittoi kansan vaiheihin,
Ne sytyttivät tiedon, taidon soihdun,
ne vaalivat sen tulta pyhää niin,
ja kansa leikkas puuhun aapeluksen
ja luotti päiviin kerran parempiin.
Nää tiedon, taidon merkit armaat aina. –
Mut toisetkin on muistot uljahat:
Kas Suomen ratsut Weiksel-virtaa viiltää,
päivässä loistaa urhoin haarniskat,
ja »hakkaa päälle» vyöryy ukkosvoimin
nyt eestä uskon, eestä kuninkaan,
Stålhandsken iskut tutaan Europassa,
ei jälkehen jää maine Horninkaan.
Tai Narvan sankareistako mä laulan,
kun Suomen karhu Pietar-Suuren löi,
tai taistelusta Lundin, eestä Ruotsin vallan
kun Suomen joukko viime mieheen möi
henkensä, pelastain näin Ruotsin maineen,
kuin monta kertaa kentill’ Europan.
Ja aina seisoi itää inhaa vastaan,
auralta kiirein siirtyin miekkahan.
Tai laulan Suomen sodan sankareista,
Döbelnin muistain, muistain Munterin,
Sven Dufvankin, tuon miehen hartaan-vakaan,
mi väärää jalkaa polkein voitti kuitenkin.
Ja Mannerheimin päivät mainehikkaat,
ne eivät unhoon koskaan mennä saa,
ei harmaat Suomen korpein sarkaurhot,
ei Viro-, Aunusretket milloinkaan.
Nää miekan muistot mainita kai sietää,
niist’ uhoo tarmo, uljas uskallus,
ne aina kansoille ois suuremmillei
kunnian, maineen pohja, kaunistus.
Mut kolmannen nään muiston rakkahimman,
kallihin, kuin lapsuusunelman,
jo armaat auran muistot eteen aukee,
jo tunnen tuoksut niitun vihannan.
On Suomen korpi ollut kolkko, synkkä,
sen karhun huuto ei oo leppeää,
mut muutamassa vuosisadass’ sentään
se miehen kouran alla pehmiää,
nyt Suomenlahdesta jo Lappiin saakka
heilimöi viljapellot kertoen
voimasta miehen, jok’ ei mitään säiky
kuokkansa kerran maahan painaen.
Ja mitä tehtykin lie suurta täällä,
tää teko alkupohja kaiken lie;
kylästä takamaille painuu myöskin
tuo valloittajan kaunis valtatie,
se avaa väylät tulla valistuksen,
se korven keskeen muistomerkin luo,
jot’ eivät ajan inhat tuulet kaada
ja joka rauhan siunauksen suo.
On siinä Saarijärven Paavoo monta,
on Korpi-Jaakkoa ja Patalaa,
jotk’ aina nousi kärsimysten alta,
näin nostaen myös orttaan matalaa.
Ne siunas työnsä, heitä Herra muisti,
ja kerran koitti heille sunnuntai,
ja valtainen tuo uutistalon pirtti
se onnelliset tuta ihmissielut sai.
Ja moni Uutela hän lohdutuksen
vain auran kurjessa sai astuissaan,
niin monet suuret surut Suomen pellot
ne mustaan multanansa piiloittaa,
ne kätkee kyyneleet ja hikihelmet,
ah, siks ne meille niin on rakkahat,
se siksi kuiskii hempeästi heinä,
ne sitä laulaa laihot vihannat.
Näin tiedon taika sekä miekan armo,
ja kuokan auran muistot yhtyvät,
ne liittävät tään kansan yhdeks, ehjäks,
kun Suomea suurta luomaan ryhtyvät.
Ei halvan kiistan teitä yhteen tulla,
ja pirstaleina pientä luomme vaan;
min syämet avartuu, suot sulaa meillä,
sen nousee arvo, onni isänmaan.


Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.