Metsän kalmisto

Kirjoittanut Otto Manninen


Ei kuolla metsän jalo
voi tallijuhdan tapaan.
Salaisin hautaa salo
vaeltajansa vapaan.
Sen viime hengenvedon
yö lauha ottaa vastaan.
Kisoille unten kedon
pois salo laulaa lastaan.
Väkevät sammuu vaistot,
ja laukee voima jänteen.
Taa vaipuu valtataistot,
kuin päivänlasku länteen.
Vasaman tuiman vartta
nyt punaa suonten kulta
kuin liekki kasvain kartta –
saa aarteen ahnas multa.
On juostu viime kiista,
voi raueta jo raajat.
Edemmäs riensi riista,
kuin minne saapuu saajat.
Pää ylväs maahan vaipuu
yön helmaan, rauhaan korven.
Niin kauas, kauas haipuu
kaikk’ äänet ajotorven.
Pois tenhot teitten aavain
unohtaa uskalikko;
unt’ yrtiksi jo haavain
saa rinta nuolirikko.
Niin vienosti se raukoo,
niin auttavaisin aikein,
niin hiljaa taju taukoo:
näin helppoako vaikein!
Soi tuuditellen tuoneen
vain tuuli yön, puut jylhät.
Yön tähdet ruumishuoneen
on kynttilöinä ylhät.
Yö kuolinliinat kutoo,
sen varjot vainaan pukee.
Yön kastekyynel putoo,
yön mykkyys haudan lukee.
Ja kukkia ja lunta
kuut kulkee ylle kylväin.
Maan unta, mullan unta
all’ uinuu metsän ylväin.
Ja peittynyt on pian
iäksi ilmain alta,
kuss’ etsi kuolinsijan,
kuss’ uupui metsän valta.
Vain, kyltyin ihmiskyliin,
jos eksyt joskus liian
syvälle korven syliin,
oi sisko sinipiian,
käyt helmaan hiljaisimpaan
sen kätketyinten loukkoin,
sen viitaan vihannimpaan,
pois kauas teiltä joukkoin,
maass’ ehkä mätäs hohtaa
niin vehmas, tuoreen tumma,
sisällä korven kohtaa
sua kukkaloisto kumma.
Mont’ ehkä muisteloksi
sa poimit, poistut luota.
Et metsän kalmistoksi
sa tunne paikkaa tuota.
Et arvaa, mist’ on nurmeen
tuo noussut vehmas nukka,
maast’ että sydänhurmeen
joi voimaa korven kukka.


Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.