Merimies G. Lundströmin muistelmia/19
| Osa 18 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 20 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 26.6.1875, nro 26, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Nyt varustettiin laivaa Europaasen viemään ulospalvelleita, joiden aika sodan tähden oli paljon ylikin mennyt. Näiden seassa olin minäkin. Neljätoista vuotta oli jo kulunut siitä ajasta, kun Europan jätin ja läksin tuntemattomia teitä polkemaan. Nykyisin oloihini olin jo tosin tottunut, mutta kalliissa muistossa makasi kuitenki sydämeni pohjalla vanha, sivistynyt maailma ja vastustamatoin oli haluni palata sinne jälleen. Sitä paitse oli vielä mielessäni kuinka hyvät palkat laivojen rakentajilla oli ennen Räävelissä ja nyt kun tässä työssä olin harjaantunut toivoin siellä saavani mainiot tulot. Päätin siis lähteä matkalle perheeni kanssa.
Laivan päälliköksi tuli katteini Juselius, jonka kanssa juuri olin tullut Asiasta, ja olikin hän taitava laivan johtaja. Ensin poikkesimme Honaluluun Sandvikin saarilla, jossa oleskeltuamme kaksi viikkoa, aioimme lähteä Brasiliaan. Cap Hornin kohdalla kuitenki tapasi meidät kova myrsky, joka oli vähällä särkeä tykkenään koko laivamme. Peräsimeen jo tuli niin suuri vika että täytyi poiketa Montevideon kaupunkiin sitä korjaamaan. Täällä viivyttyämme taaski pari viikkoa lähdettiin ja tultiin yhtä mittaa Hampuriin, johon suurin osa lastia jätettiin, Sieltä tulimme Kronstadtiin. Täällä kuulustelin nyt Räävelin oloja ja sain tietää että olinki toiveissani pettynyt, sillä Rääveli oli sodan jälkeen tykkenään muuttunut. Menimme nyt Pietariin lopullisen tilin tekoon, jossa minun osakseni tuli noin sadan ruplan paikoille. Rahat saatuani läksin etsimään lankoani, joka jo ennen minua oli tänne saapunut ja oli eräässä tehtaassa seppänä. Hän oli parast’aikaa tehtaalla, vaan kun hänen kotiintulo-aikansa joutui, menin vaimoni ja kahden poikani keralla häntä vastaan. Hän ei mitään tietänyt tulostamme, ei myöskään tuntenut poikiani. Yhdessä läksimme nyt kaikin hänen asunnolleen. Mutta hyvä sopumme ei kauvan kestänyt. Lankoni tuli siihen väärään luuloon, että minä muka olisin suuri pohatta ja säilyttäisin tuhansia, jonka tähden hän erkani työpaikastaan ja aikoi ruveta minun tuhansillani viettämään hauskaa elämätä. Kun nämä toiveet tyhjään raukesivat, suuttui hän ja käski minua muuttamaan luotaan pois. Sen teinkin ja tulin niin erään vanhan merikatteinin tykö asumaan. Täällä pari päivää oltuani luki katteini venäläisistä sanomalehdistä ilmoituksen hyvästä työpaikasta Arkankelissa laivan rakennukseen tottuneelle miehelle, joka tunsi venäjän ja ruosin kielet. Heti läksin kuulustelemaan asiata ilmoituksessa määrättyyn paikkaan. Täällä vaadittiin todistuksiani, joiden esitettyäni kauvan keskustelivat saksan kielellä erään pitkän, kolkon näköisen ja mustaverisen miehen kanssa. Sen jälkeen astui tuo pitkä mies eteeni ja puhutteli minua ruotsin kielellä, mutta nii[n] kovalla tanskalaisella murteella, etten häntä ensimmältä tahtonut ymmärtääkään. Hänen kanssaan hetken puheltuamme, alkoi eräs toinen puhuttaa minua venäjäksi. Kun näin olivat kieli-taitoni perille pääsneet, sanoi viimeksi mainittu:
”Tahdotteko tulla pallvelukseemme ja tyydyttelö, jos aluksi saatte 500 ruplaa palkkaa vvuoteessa ynnä vapaan asunnon ja valon?”
”Siihen tyydyn.”
”Tämä herra Borsdoff (hän osoitti edellä mainittua pitkää, mustaa miestä) tulee olemaan laivan rakennusten ylimestarina ja te hänen apulaisenansa. Kuinka pian voitte matkalle lähteä?”
”Neljän päivän kuluttua.”
Tähän keskustelumme loppui, ja minä läksin perheelleni ilmoittamaan, että heistä piakkoin oli eroamiseni vastaiseksi. Vaimoni näytti tähän olevan hyvinkin tyytyväinen, mutta pienet poikani puhkesimat itkuun. Minunki mieleni tuli raskaaksi, ehkä lapsilleni koin näyttäytyä levolliselta ja lohdutella heitä leikkikalusilla ja makeilla. Viimein he rauhoittuivatkin ja toivoivat vaan talven pian tulevan, jolloin pääsisivät luokseni Arkankeliin. Ensimäinen tehtäväni oli nyt hankkia perheelleni mukava asunto ja parahimman jälkeen asettaa heidän toimeentulonsa ja taloutensa täksi aiaksi. Tämän tehtyä olin valmis matkalle.
Yhtiö Bialaimoore, jonka palvelukseen nyt olin tullut, oli nykyjään perustettu, ja aikoi ensi aluksi Arkankelissa rakennuttaa 15 suurta purjelaivaa. Tätä varten olivat he palkinneet Tanskasta taitavan mestarin, joka juuri oli mainittu Borsdoff.
Nyt menimme päämieheni kerallä ostamaan vankkurit, joihin laitoimme kuomin päälle ja saimmekin ne erinomaisen hyvät. Seuraavana aamuna oli lähteminen. Aamu tuli. Hevoset seisoivat valjaissa, päämiehen kaksi kirstua sekä minun isonlainen kirstuni olivat jo saaneet paikkansa vaunuissa ja minä seisoin siinä, odotellen päämiestäni. Silloin vielä huudettiin sisälle. Tällä ripustettiin kaulaani mahtava rintalaukku, joka sisälsi matkarahamme kaksi sataa ruplaa. Vielä kerran hyvästi jätettyämme, istuimme viimeinki vaunuihin, kyytimies sivalsi piiskallaan helvosia — ja matka oli alkanut. Samassa silmänräpäyksessä vieri koko mennyt elämäni silmäini ohi. Kun ajatukseni viimein olivat joutuneet nykyiseen asemaani, päätin olevani kunniani kukkulalla, ja samoin luulen myös lukianikin, joka kirjavan elämani vaiheita tähän saakka on seurannut, arvelevan. Sillä monissa vaiheissa tosin olin ollut, mutta en koskaan vielä istunut näin komeasti vaunuissa, komea, kahdella sadalla ruplalla varustettu laukku kaulassa, kolme hevoista edessä ja lisäksi vielä mahtavan ulkomaalaisen rinnalla. Tämä asemani näytti ennustavan hyvää tulevaisuudelle. Alku on kaunis, mutta mikä loppu lienee?
Pietarista lähtiessä oli meillä oivalliset hevoset ja erinomaisen mahtava kyytimies, jolla oli höyheniä hatussa. Häntä ei ajamisesta tarvinnut muistuttaa sillä alituisesti hän vaan heilutteli piiskaansa ja vihelteli. Tamäkös tuntui hauskalta! Kestikievariin tultuamme maksoin kyytirahan ja vieläpä, päämieheni muistutuksesta, kelpo juomarahatkin. Täällä huomasin minua pidettävän toveriani arvokkaampana — ja milt’en jo itse liene ollut samasta mielestä. Taskukirjaani merkitsin nyt jok’ainoan kopekan, kuin annoin ja matkaamme jatkoimme onnellisesti.
Kun eräänä aamuna läksimme yöpaikastamme ja olimme jo muutamia virstoja kulkeneet, huomasin kauhukseni unhottaneeni mahtavan laukkuni yöpaikkaan. Tästäkös silmäni pyöreäksi kävivät ja hetkisen aikaan pysähtyivät ajatukseni tykkenään. Päämiehen kanssa asiasta tuumailtua, päätin ottaa kolmesta hevoisestamme parahimman ja lähteä takasin. Hevosen selässä ajaa kampitin nyt täyttä vauhtia ja perille jouduttuani sainkin ilokseni laukun jälleen samassa tilassa, kuin sen olin jättänytkin. Kun hevoseni jo oli vähin uupunut, päätin vaihettaa sitä toiseen, jota kuitenkin täytyi odotella, kun ei ollut saapuvilla. Mutta hevosen saatuani läksin taaskin aika kapatusta menemään. Noin virstan verran päästyäni kestikievarista tuli suuri mies vastaani. Hän tavoitteli pidättämään hevoistani ja huomasin hänellä olevan pahat aikomukset. Minulla ei ollut asetta mukanani, — mitä siis oli tekemiseni? Löin hevoista ja koetin ajaa hänen päällensä, mutta hän väistyi ja sivalsi samassa suurella puukolla pitkän haavan hevosen kylkeen ja nuttuni liepeen halki. Tässä panin nyt viimeisetkin voimani liikkeelle. Löin piiskallani vuoron hevoista, vuoron miestä ja pääsinkin hänestä viimein irti ja hetkisen kuluttua olin onnellisesti toverini luona. Usein olin elämässäni jo katsellut kuolemata silmästä silmään, mutta tällä kertaa oli se kaikkian kammoittavin, ja ruumiini värisi koko päivän vielä jälkeenkin päin. ”Olisithan voinut rahallakin hänestä helpommin päästä” tuumi toverini, mutta huomasin hänen kuitenkin tämän jälkeen enennetyllä luottamuksella kohtelevan minua.
(Jatk.)