Merikummitus

Merikummitus Kirjoittanut Heinrich Heine

Laivan laitaa vasten

lepäsin, katselin kauan

veteen peilikirkkaasen

unelmoivin silmin.

Yhä syvemmä katsoin ja katsoin,

siks kunnes pohjasta meren

näin ensin kuin hämypilven;

se muodostui, värit sai,

jo nousivat tornit ja kirkonkaaret

ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki

muinais-alankomainen

ja ihmis-vilkas.

Miehet mietteiset, musta-viitat,

pitsikauluksin, kunniaketjuin,

pitkin miekoin ja pitkin naamoin

astuvat poikki kirjavan torin

päin raatihuonetta porras-ylhää,

jota kiviset keisarikuvat

vahtivat valtikoin sekä miekoin.

Mut eessä pitkien huonerivien,

miss’ akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,

pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,

käy sulkku-suhisevat immet

hoikka-varret, kukka-kasvot

kainosti verhossa mustan myssyn

ja kumpuavan hiuskullan.

Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,

ohi teikkaavat

päätä nyökkäävät

Vanhemmat rouvat

ruskein, vanhanpartisin vaattein,

helminauhoin ja rukouskirjoin

kiiruhtavat

tuomiokirkkoon suureen,

minne kellojen kaiku

ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.

Minut itsenikin

valtaa kaiun kaukaisen väristys outo!

Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu

rintaani hiipii,

rintaani tuskin tervehtyneesen;

on kuin sydänhaavoja suuteleisivat

huulet hellät

auki jälleen;

punapisarat kuumat

vierivät vitkaan

tuonne syvyyden kaupunkiin,

yli vanhan talon,

vanhan, korkeapäätyisen talon,

niin surumielisen, ihmis-tyhjän;

akkunassa

vain impi istuu

pää vasten kättä

kuin lapsi orpo ja unhoitettu –

ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi!

Niin syvään, meren-syvään siis

minulta peityit

sa oikusta lapsellisesta;

etkä enää päässyt ylös,

vaan istuit vieraana

vieraiden ihmisten luona

vuossadat pitkät,

sill’ aikaa kuin minä, sielussa kammo,

yli kaiken maan sua etsein,

yhä, aina etsein,

sa aina-lemmitty,

kauan-kaivattu,

vihdoin-löydetty!

Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen

sun kasvojes sulon,

nuo silmät viisaat ja uskolliset

ja hymysi armaan;

enkä ma milloinkaan sua heitä,

alas astun ja luoksesi riennän,

syli auki syöksyn

sun, heleän, helmaas!

Mutta aikaan oikeahan

jalkaani kapteeni tarttuu

ja vetää mun laivanlaidalta pois

ja huutaa suuttuen, naurain:

»Tohtori, piru teitä riivaa!»

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.