Martta: 5. Rehellisyys maan perii
| 4. Kasvatustuumia | 5. Rehellisyys maan perii. Martta Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson |
6. Maalle muutto |
”Kuules Martta,” sanoi Hilma, menkäämme pitkälle sillalle kävelemään, ulkona on kaunis kuuvalo ja kun röökinätkin ovat poissa, niin meillä on hyvää aikaa.”
”En ikään tulekkaan, mihinkä Inkerin jättäisin? Mitä röökinät sanoisivat, jos tietäsivät, että minä lapsen olin jättänyt mennäkseni ulos kaupungin katuja mittaamaan.”
”Kuka hupsu sitä röökinöille sanoisi? Ja onhan köksä-Taava kotona. Kyllä maar hän Inkerin katsoo yhtä kuin sinäkin.”
”Ei Martta saa mennä pois, en minä jää Taavan kanssa.”
”Miksikä ei? Inkeri panee maata ja minä tuon konvehtia huomenna, jos Inkeri on kiltti ja antaa Martan mennä,” sanoi Hilma. ”Mutta Inkeri ei saa puhua tädille mitään.”
”Ei Martta saa mennä, minä en jää Taavan kanssa.”
”En minä mene mihinkään, täällä leikittelen vain pikku Inkerin kanssa. Nyt Martta menee piiloon ja Inkeri tulee hakemaan.”
”Hoh, viitsit teeskennellä – mielesi kyllä sinunkin tekee.”
”Mitä minä sillalle haluaisin, ei minulla ole edes tuttaviakaan ja sitä paitsi ei palvelian tulekkaan omaa mieltään noudattaa, vaan haltiainsa.”
”Soo soo, vain niin. Kyllä sen saarnan jo olen kuullut ennenkin,” harmitteli Hilma ja lähti pois.
Kun Inkeri oli leikitellyt vähän aikaa, antoi Martta hänelle illallista ja sitten lapsi pani maata. Hilma, jonka yhä teki mieli ulos, keksi nyt hyvän keinon, millä saisi Martan mukaansa. Hän tuli Martan luo, sanoen: ”Minun täytyy vähän pestä vaatteita aamulla, tule vettä noutamaan kelkalla.”
”Missä Taava on? Eikö hänellä ole aikaa?”
”Ei, hän siivoo kyökkiä, ja kylläpä sinäkin pääset, koska Inkeri makaa, ei sinun alvaria tarvitse kammarissa istua, ikään kuin ei sinulla muuta tehtävää olisikkaan.”
”Niin, kun röökinät ovat poissa, silloin tyttöä paremmin vielä pelkään jättää, vaan koska täytyy, – tulen sitten vain, mutta jätetään kyökin ovi auki, että Taava kuulee, jos Inkeri herää, sillä tyttö kovin pelkäsi, että minä hänen jättäisin.”
”Semmoiseksi hän tulee, kun kaikki hemmottelevat häntä. Kyllä käskis vesojaan sellaisiksi kasvattaa.”
Kyökin ja kammarin välinen ovi jätettiin auki, ja Martta meni Hilman kanssa vettä noutamaan. Rannalle kun ehtivät, havaitsi Hilma heti, että pitkällä sillalla kulki paljon väkeä. ”Katsoppas, Martta, kuinka paljo ihmisiä sillalla on. Mennään mekin!”
”En maar tulekkaan, mene sinä jos tahdot, kyllä minä yksinkin vettä saan.”
”Hyvä että menenkin talosta pois, en minä vain sinun kanssasi viitsisi palvella. Olet juuri kuin mikä puujunkkari. Kuules kuinka noilla tuolla on hauskaa! Minäpä viskaan lumipallon!”
”Älä nyt, voi, voi, jospa olisin maalla! Kyllä minäkin siellä viskaisin, se on kovin hauskaa, mutta en minä täällä uskalla – vallan on vieraita ihmisiä. Älä tee sitä, Hilma!”
Mutta Hilman lumipallot lentelivät jo. Sillalta tuli muutamia ihmisiä alas jäälle, jossa tytöt avannolla seisoivat. ”Tekö täällä lumipalloja lennätätte?” kysyi eräs poika, joka asevelvollisen parissa kulki.
”Kah sinäkö Janne se olitkin! Severi veljesi oli meillä, mutta hän ei ennättänyt teille, sillä hänen täytyi mennä viemään röökinöitä Impelään. He lähtivät tänä aamuna.”
”Noh, tuttaviahan täällä on,” sanoi asevelvollinen, ”enhän ole tätä tyttöä nähnytkään, sitte kuin Haalmannilla yhdessä yökorttierissa kävimme.”
”Hilma, mennään kotia nyt kiireesti”, muistutti Martta.
”Tulkaa sillalle kävelemään ja jättäkää keikkanne tänne siksi aikaa,” kehotti sotilas.
”Kiitoksia hyvästä neuvosta, mutta minä tällä kertaa, kuten ennenkin, teen oman pääni mukaan,” vastasi Martta ja rupesi kelkkaa vetämään.
”Hän on niin lapsellinen vielä tuo Martta, pelkää kaikkea, ei hän ole vielä tottunut kaupungin oloihin, ei osaa oikein föörata itseään.”
”Kyllä se likka itse puolestaan puhuu sekä maalla että kaupungissa, ei se puolustajaa tarvitse,” sanoi sotilas. ”Antakaa, Martta, minun vetää kelkkaa, kyllä Haalmannin Janne lykkää. Sitte pääsette pian kotia.”
Martta antoi sotilaan vetää kelkkaa ja kulki itse perässä. Pian ennättivät kotiportille, jossa tytöt kiittivät ja sanoivat hyvästi. Martta käski vielä Jannea viemään terveisiä Haalmanskalle.
Hilma ei ollut hyvällä tuulella, häntä harmitti, kun ei Martta tullut sillalle ja vielä enemmän se, että sotilas osotti suurempaa kohteliaisuutta Martalle, kuin hänelle, hän, joka kuitenkin oli kaupungissa palvellut jo monta vuotta, ja osasi mielestään paremmin käyttää itseänsä kuin Martta.
Seuraavana päivänä Inkeri odotteli tätiänsä kotia ja kävi odottaessaan malttamattomaksi. Martta koetti häntä huvitella kaikin tavoin. Hän puhui satuja ja sitten kun hän ei enään muistanut uusia kertoa, alkoi hän alusta taas, mutta Inkeri sanoi: ”Ei Martta sitä satua taas puhu, Inkeri sen jo kuuli.
”Noh, joko senkin kerroin, – mitä nyt sitte puhun? Kerronko kodistani?”
”Kerro vain.”
”No kuuleppas sitten. Minun kodissani on vanha akka, joka istuu mustassa, sauhuttuneessa tuvassa ja kehrää lankaa, josta minä saan liinavaatteita.”
”Kuka se akka on?”
”Minun äitini, ja hän on niin hyvä akka, että minä pidän hänestä yhtä paljo, kuin Inkerikin Kunigunda tädistä.”
”Eipä”.–
”Kyllä varmaan. Ja sitten siellä on Miina ja, Maalu, jotka ovat sisariani, ja ne kalastavat –”
”Kuinka ne kalastavat?”
”Menevät veneellä laskemaan verkkoja lampeen sekä jättävät ne sinne yöksi ja ottavat aamulla taas ylös ne lammesta ja silloin niissä on paljon kiiltäviä kaloja.”
”Syödäänkö niitä kaloja sitten?”
”Syödään”.
”Mutta niissä on ruotoja, ja ne menevät kurkkuun ja pistävät.”
”Ei, ruodot perataan pois. Sitten siellä kodissani on vähäisiä lampaita –”
”Pureeko ne?”
”Ei ne pure. Ja niittuha’assa juoksee kolme vasikkaa, yhden nimi on Kukkanen, toisen Herttike ja kolmas on Riimuke.”
”Eikö niitä saa kiinni?”
”Kyllä, kun niille viedään juomaa, tulevat ne heti juomaan.”
”Onko niitten jano kovasti?”
”Ei järki, niin jano vain, kuin Inkerinkin on silloin kun juoda tahtoo.”
”Inkerin on nyt jano.”
”Minä tuon juotavaa.”
”Martta, Martta, tädit tulevat jo, tule katsomaan.”
”Tuon vettä ensin.”
”Ei, ei Inkerin enään ole jano.”
Martta meni aukaisemaan ovea, ja pikku Inkeri iloitsi, kun sai tädit jälleen kotia.
Kun neidet olivat tulleet sisään, hyppäsi Inkeri Kuningunda tätinsä syliin ja sanoi: ”On taas lystiä niin että, kun täti tuli kotia, täti oli kovasti kauan poissa.”
”Olinko? Mutta sinullapa oli Martta, eikö hän ollut kiltti?”
”Oli, ja Martta sanoi, että hänen kodissaan on lampaita, mutta ei ne pure, ja vasikoita, ja ne juoksevat niin, niin kovasti että, ja ne saavat aina juoda, kun niitten on jano.”
”No olihan Martta sitten oikein kiltti, joka tuollaisia jutteli!
”Oli, mutta Hilma oli paha.”
”Mitä varten?”
”Tahtoi jättää Taavan kanssa Inkerin tänne, yksin ja aikoi viedä Martan pitkälle sillalle, mutta Inkeri ei vain jäänyt Taavan kanssa.”
Hilma tuli samassa sisälle ja Agaata neiti sanoi: ”Olitko ulkona eilen illalla?”
”En”.
”Inkeri sanoo, että Hilma tahtoi viekotella Marttaa mukaansa sillalle, mutta ett’ei hän jäänyt Taavan kanssa yksin. Se ei ole sopivaa, että Hilma opettaa Marttaa tuollaisiin.”
”Kas nyt tuota Inkeriä, mitä hän narraa. Minä en ollut koko päivänä ikään missään. Täällä vähän kiusottelimme Inkeriä, ja minä lupasin viedä Martan ulos. – Mitä minä hänen kanssaan minnekkään olisin mennyt, ihmiset vain olisivat nauraneet, hän kuin ei ensinkään osaa föörata itseään.”
”Hilma on paha, mutta Martta on kiltti,” mutisi Inkeri, ja katsoi hyvin vakaasti Hilmaan.
”Olkoon vain minun puolestani,” sanoi Hilma. Martta toi kahvia, ja Kunigunda kysyi: ”Oliko Martta kotona eilen illalla?”
”Kyllä minä olin muuten, mutta vettä olimme tuomassa rannasta Hilman kanssa.”
”En minä laskenut sinua menemään,” huudahti Inkeri.
”Niin, silloin ei Inkeri laskenut, kun Hilma tahtoi minua kävelemään sillalle, enkä minä sinne olisi mennytkään, mutta sitte kun Inkeri jo oli nukkunut, tahtoi Hilma minua vettä noutamaan rannasta ja minä menin, kun hän sanoi aamulla pesevänsä vaatteita.”
”Niin, puhu nyt kaikki. Kun oletkin olevinasi. Puhu sitten sekin, että sinulla oli pari kavaljeeria kelkkaasi vetämässä.”
”Vaikka vain, mutta eihän se röökinöitä huvita, semmoinen. Tapasin orpanani, Haalmannin Jannen sekä erään asevelvollisen, jonka tunsin vähän, ja he tahtoivat minua kävelemään, mutta minä en mennyt, vaan kiirehdin kotia, ja he seurasivat meitä sekä vetivät kelkkaamme portille asti.”
”Martta on puhunut suoraa totuutta,” sanoi Agaata, ”sen huomaa heti, ja hän voittaa siten luottamuksemme, mutta Hilma on kierrellyt sinne ja tänne sekä vielä tahtonut syyttää Inkeriä valheesta. Sellainen käytös ei hyvin pääty.”
Hilma meni kyökkiin, vaan Martta ruokasaliin ompelemaan, jonne Inkerikin häntä seurasi.
”Ikävät nämä tämänlaiset palveliakäräjät,” sanoi Agaata. ”Kun Hilma nyt on pesuvaatteet silittänyt, niin annamme hänen mennä. Hän kentiesi vielä Martan rehellisen luonnon pahentaa, huono esimerkki vaikuttaa paljon pahaa.”
Kuningunda oli aivan samaa mieltä.
Muutama päivä tämän jälkeen tiesi Hilma, ett’eivät neidet häntä enään tarvinneet, hän kun heille olikin vain epämääräiseksi aikaa pyydetty. Ennen kuin Hilma muutti, kävi Haalmanska tavan takaa Viirisen neitien kyökissä. Hän koetti saada tyttöä palvelukseen, mutta Hilma selitti, että hän aikoi mennä ”itsellensä” ja ruveta ompeliaksi.
”Mitä suotta,” sanoi Haalmanska, ”kyllä suruttomampana toisen leivässä on. Minulla olisi sinulle oikein sievä paikka maalla, tulisit huusaksi. Siellä kartanossa, johon sinun toimittaisin, pidetään välipiikaa, joka, kun vieraita tulee, on sinun käskettävänäsi. Siellä käy paljon vieraita ja onhan siinä silloin aina juomarahatkin tiedossa, jos vähän vaivaakin on enemmän.”
”En minä maalle mene.”
”Vai et tykkää olla maalla, no mikä siinä on? Kyllä minulla toinenkin paikka on sentään täällä kaupungissa. Ei uskos, kun tuo likka, jonka minä syksyllä everstille toimitin, olikin kihloissa, eikä hän minulle sanaakaan hiiskunut, ja nyt tahtoo sulhanen jouluksi muijan itsellensä eikä siinä auta mikään, herrasväen täytyy antaa hänen mennä. Mutta tule sinä nyt everstille, siellä on tietty hyvä paikka. – Teetä saat joka ilta ja aina sitä sellaisissa paikoissa on hyvä kaikin tavoin semmoiselle oppineelle tytölle, kuin sinä olet.”
Miten Haalmanska siinä puhui, niin onnistui hän kaupassaan, sai Hilman päästötodistuksen ja markan vielä lisäksi. Sitten meni hän suoraa tietä everstille, toimitti hyvin asiansa siellä ja sai toisen markan.
Muutama päivä tämän jälkeen lähti Hilma Viiriseltä, mutta Martta voitti rehellisyydellään yhä enemmän emäntiensä suosion.