Martta: 4. Kasvatustuumia

3. Palvelustyttö 4. Kasvatustuumia.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
5. Rehellisyys maan perii


Joulukuu oli jo alussa. Viirisen neidet istuivat kammarissaan juoden aamupäivä-kahviansa, joka näyttikin hyvältä maistuvan, koska Agaata jo kaatoi toisen kupin itsellensä. Pieni Inkeri leikitteli nukkien kanssa lattialla. Martta oli pesemässä vaatteita ja senpä vuoksi oli Inkeri nyt tätiensä hoidettavana. Etehisen kello kilisi.

”Joku tulee, Martta! – Ai hän onkin poissa. Pane lakki pannun päälle, Agaata”, sanoi Kunigunda, ”minä menen aukaisemaan ovea”.

Kunigunda läksi ja tervetullut olikin tuo vieras, jolle hän oven avasi, sillä lämpöisempää tervehdystä tuskin sulhanen morsiamelleen antaa. Siinä nyt syleiltiin ja suudeltiin sekä huudettiin: ”Mimmi Visa! Olipa hauskaa että tulit, – rakas Mimmi! Täällä on juuri kahvikin kuumana”.

Kepeillä askelilla nämät neitoset, jotka päältä päättäen näyttivät olevan hyvän matkaa neljännelläkymmenellä, riensivät Agaatan luo. Täällä uudistettiin tuo tervehdysnäytelmä uudestaan. Mimmi Visa oli opettajatar ja Viirisen neidet viihtyivät erittäin hyvin hänen parissaan, sillä he kovin harrastivat lasten kasvatusta – puheessa – ja nyt viimeisenä vuotena myöskin käytännössä, kun olivat saaneet veljensä tyttären luokseen. Näitten kolmen neitosen välillä vallitsi täydellinen sopusointu – tietysti lukuun ottamatta muutamia pieniä sanakahakoita, joita aina syntyi, kun neitoset oikein lämpenivät, selittäessään toisillensa kasvatus-oppia. Kun ystävykset olivat päässeet tervehdyspuuhistaan ja jälleen istuivat rauhassa kahvipöydän ääressä, huomasi neiti Visa pikku Inkerin, joka istui lattialla leikitellen Mollansa kanssa. No, eihän Inkerikään saanut osattomaksi jäädä – yks kaks läiskähti suudelma Inkerinkin huulilla – ei, poskella, sillä tuo pieni vesa käänsi sukkelaan päänsä toisaalle, sanoen: ”Et saa nuolla!”

”Onko joku vielä yhtä yksipäinen kun ennenkin?” kysyi neiti Visa, katsellen tarkoittavasti Inkeriin.

”Ei käy päinsä. Hänen täytyy välttämättömästi. totella, se on minun mielipiteeni. Kunigunda häntä välistä liiaksi hemmottelee”.

”En ikään, mutta sinä olet liian ankara ja niinpä olet Martallekkin, vaikka kyllä minä tiedän, että sillä hyvää tarkoitat, mutta menet kuitenkin toisinaan liian pitkälle”.

”Martta? Onko teillä toinenkin kasvatti?”

”Melkeinpä kyllä”, vastasi Agaata, ”Martta on Inkerin hoitaja; hän on maalta tullut ja on siivo ja kaikkiin tehtäviinsä hyvin oppivainen, mutta opetusta hän tietysti tarvitsee – me tahdoimmekin sellaisen tytön, jota mielemme mukaan saatamme kasvattaa”.

”Jaa, kasvatuksen puutteellisuutta näkyy niin ylhäisissä kuin alhaisissa”, sanoi Mimmi. Naisellisuutta, sellaista vanhan-aikuista naisellisuutta on meihin tyrkytetty, joka on pelkkää velttoisuutta vain; mitäpä naisen tarvitsee olla nöyrempi kuin miehenkään? – Jos minä olisin mies, niin halveksisin tuollaista tahdotonta naista ja niinhän ne miehet tekevätkin, nukkinaan heitä vain pitävät. Kasvata sinä luja tyttö Inkeristä, joka voi puoltansa pitää miesten rinnalla niin työssä kuin toimessa.”

Inkeri leikitteli lattialla, nukkensa kanssa jutellen, hän ei kuunnellut tätien puhetta, toimessaan kun oli, mutta joku sana aina sentään ennätti hänen korvillensa, sillä nyt hän nukelleen tavan-takaa sanoi: ”Mollan pitää olla miesten rinnalla työssä ja toimessa.”

Inkeri tietysti ei ymmärtänyt näitten sanojen merkitystä, mutta kyllä kai se oli tuo urhea ääni, millä neiti Visa puhui, joka kaikui lapsen korvissa, sillä sitä hän kuitenkin aivan matki ja hänen onnistui todellakin saada äänensä niin mahtavaksi, että neitien täytyi häntä nauraa.

”Missä hänen hoitajansa nyt on?” kysyi neiti Visa.

”Pesemässä vaatteita”, vastasi Agaata. Samassa Hilma tuli viemään kahvi-asettimet pois.

”Onko Hilmakin teillä vielä?” kysyi Mimmi.

”On. Hän on täällä nyt vielä jonkun viikon, kun on ollut vähän yhtä ja toista tehtävää, mutta kyllä hän sitten, jahka Martta nyt vielä vähän edistyy, lähtee ompelukouluun. Me olemmekin hyvin tyytyväiset siihen, että hän lähtee, sillä hän on ruvennut liiaksi kulkemaan tuttaviensa luona ja tahtoo vähän laiminlyödä tehtäviänsä.”

”Mutta ettekö hänestä maalla ollessanne pitäneet?”

”Kyllä, sillä hän oli hyvä kankaita kutomaan”, sanoi Kunigunda, ”mutta lapsia hän ei kärsi. Vaan kentiesi Marttakin osaa kangasta kutoa?”

”Mitä vielä, ei hän mitään osaa. Kaikkea hänelle täytyy opettaa.”

”Mutta hän hoitaa erittäin huolellisesti Inkeriä ja on hyvin oppivainen,” sanoi Kunigunda.

Samassa Martta, joka nyt oli päässyt pesostaan, tuli sisälle. Raitis puna hehkui hänen poskillaan ja hänen kirkkaissa silmissään kuvastui tyytyväisyys ja pieni veitikkamaisuus. ”Ainako Inkeri Mollan kanssa leikittelee? Ruvetaanpa nyt yhdessä leikkimään, kun olen ollut koko päivän poissa,” sanoi Martta.

Inkeri ei vastannut mitään Martan puheeseen vaan kysyi: ”Kuules Martta, etkö sinä mitään osaa? Täti sanoi ett’et sinä osaa mitään, et kankaitakaan kutoa.”

”Kyllä minä osaan, kudonpa vaikka Inkerillekkin, vieläpä Mollallekkin kaunista hamekangasta.”

”Täti! Martta osaa kutoa Inkerille kauniin hameen.”

”Vai niin; osaatko kutoa?”

”Osaan minä nastaraitaista ja parkkumiraitaista ja tirkkua ja ohranpäistä, ja kaikellaista mitä tavallisesti kudotaan.”

”Sepä hyvä”, sanoi Agaata. ”Kun maalle mennään, tulet sinä olemaan kotona ja silloin on sinulla aikaa kutoa. Mutta sinä saat nyt mennä Inkerin kanssa ruokasaaliin.”

Martta ja Inkeri menivät ja neiti Visa virkkoi: ”Katsokaapas, miten tarkka lapsen korva on. Ei ole sopiva puhua lasten kuullen, mitä ei tahdo ilmaista jokaiselle”

”Kyllä sinä olet oikeassa, me teimme väärin, mutta minun täytyy kuitenkin lujasti kieltää Inkeriä puhumasta Martalle kaikkea, mitä kuulee”, sanoi Agaata.

”Kolmen vuoden vanha lapsi, ei hän vielä ymmärrä, mitä hän puhuu, mitä puhumatta jättää”, vastusti Kunigunda.

”Mutta meidän täytyy se opettaa hänelle. Hänen tulee vähitellen ymmärtää, ett’ei hänen sovi Martalle puhua, mitä me täällä juttelemme, sekä että me olemme hänelle läheisempiä kuin Martta. Sen totuuden on moni vanha lausunut, että kolmen vuoden vanhasta lapsi jo saa pysyväisen vaikutuksen kasvatuksestaan.”

”Se on varma – aivan varma!” todisti neiti Visa; ja kylläkai hänen todistuksessaan oli perää, koska hän sen noin varmasti tiesi. –

Neidet olivat niin innokkaasti jutelleet, ett’eivät huomanneet, miten ilma yht’äkkiä oli käynyt sameaksi, ennenkuin kuulivat Inkerin iloisesti huutavan ruokasalissa: ”Lumilintuja lentää! Katso, Martta, pian, pian, kuinka paljo lumilintuja!”

”Todellakin! Nyt saamme hyvän rekikelin”, sanoi Kunigunda. ”Lähtekäämme huomenna Impelään. Sinä, Mimmi, tulet kaiketi mukaamme. Pieni huviretki kyllä sinuakin virkistää.”

”Tulen aivan mielelläni, koulullakin on luistinlupaa.”

”Martta, kuules!”

”Mitä röökinä tahtoo?”

”Sinun täytyy sanoa maitopojalle, että hän käskee Severin huomen-aamulla maitoa tuomaan, sekä että hän ottaa hyvän reen, sillä me olemme päättäneet lähteä Impelään huomenna.”

Tätä asiaa ei Martta unhottanut.

Neiti Visa lähti pois ja lupasi seuraavana päivänä tulla takaisin, lähteäksensä ystäviensä kanssa Impelään.

Aamulla tuli Severi jo hyvissä ajoissa maitokuormansa kanssa. Hän oli komea poika, sen huomasi Hilma heti ja tuumasi, että Severin pitäisi saada kahvia. Hän meni Kunigunda neidin luo ja kysyi: ”Eiköhän Severi tarvitse kahvia?”

”Anna vain, jos pannu vielä on kuumana.”

”Kyllä minä luulen”, sanoi Hilma, ja meni kyökkiin, jossa hän tiesi pannun olevan kylmänä. Hän pani sen kiireesti tulelle ja toimitti Severille kahvikupin.

Marttakin tuli kyökkiin ja Severi tarttui iloisesti hänen käteensä, sanoen:

”Terveeks! Mitenkä sinä olet voinut!”

”Hyvin vain, mitenkä sinun sitten on laitasi, viihdytkö maalla?”

”Kyllä sentään Tuletko sinä kesällä maalle?”

”Kai maar.”

”Kuinka äiti nyt voinee?”

”En tiedä, ei häntä ole näkynyt vähään aikaan, enkä minäkään ole missään käynyt.”

”Jahka tulee kevät, niin sitten minä vien Martan kaupungin ympäristöön katsomaan kauniita paikkoja”, sanoi Hilma. ”Kun rupean ompeliaksi, on minulla paremmin vapaata aikaa. Tulkaa tekin, Severi, sitte tänne jonakin pyhänä, niin pidämme oikein hauskaa, esimerkiksi silloin, kun prankomennon juhla on, silloin puistossa tanssitaankin. Et usko, Martta, kuinka prankomentolaiset silloin meitä tuttaviansa fiiraavat.”

Hilma keikkui ja kiikkui sekä tarjosi makeasti hymyillen kahvia Severille.

Etehisen ovi-kelloa kilistettiin ja Martta juoksi aukaisemaan. Neiti Visa tuli, ja muutaman hetken kuluttua Viirisen neitoset ystävänsä kanssa istuivat reessä. Martta pani tarkkaan rekivällyt neitien jalkojen ympäri ja sai Severiltä ystävällisen katseen. Hilma seisoi keittiön porstuassa ja huusi sieltä: ”Älkää nyt vain, Severi, kaatako röökinöitä.”

”Ei ole pelkoa,” vastasi Severi, huimasi piiskallaan hevostaan ja sitte mentiin.