Maan kaiho

Maan kaiho. Kirjoittanut Otto Manninen

Ei kukka vain: ne kuihtuu pois.

Ei laulu vain: ne vaientuu.

Vaan että kuuluttaa ne vois:

käy mailla luonnon luomiskuu.

Käy kutsu päivän korkean:

kukoista, nouse, nuorru, maa!

Ja kummut puhkee kukkahan,

päin päivää kiurut kimpoaa.

Ja sielun siipi-kaipio

taas elää, tulvii, polttaa taas:

vapaus, autuus, aurinko...

Oi vanki, vangin-unelmaas!

Unelmat murtuu, unhoittuu,

ja kukat niittää nopsa syys,

mut kaipauksen porraspuu

on korkea kuin iäisyys.

Sorasta suureen elämään

se kaikki vartovaiset vie,

kun järkkyy portit yön ja jään,

kun aukee aurinkoinen tie.

Suvusta kukkii suku uus

säentä pyhää säilyttäin,

niin siltaa kuolemattomuus

luo mullan maasta päivää päin.

Rakentaa maata rahduttain

maan lapset liitoss’ auringon,

ja astinlauta suurempain

kukinto suurin olkohon.

Aseensa aamu seppelöi:

maan kaiho voittoon kantakaa,

ett’ elon valtaa heilimöi

puutarhan lailla laaja maa!

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.