Maamme kirja: 97. Mailman luomisesta
96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista | 97. Mailman luomisesta. Maamme kirja Kirjoittanut Elias Lönnrot |
98. Maanviljelyksen alku |
(Kalevalan mukaan 1.)
- Noin kuulin saneltavaksi,
- Tiesin virttä tehtäväksi:
- Yksin meillä yöt tulevat,
- Yksin päivät valkenevat,
- Yksin syntyi Wäinämöinen,
- Ilmestyi ikirunoja.
- Ilmatar hänen emonsa,
- Tuuli taattonsa väkevä,
- Kehtonsa avarat aallot,
- Asuntonsa aava ilma.
- Olipa impi ilman tyttö,
- Kave Luonnotar korea,
- Ilman pitkillä pihoilla.
- Ikävystyi aikojansa
- Aina yksin ollessansa,
- Laskeusi lainehille.
- Tuli itätuulenpuuska,
- Tuuli neittä tuuitteli,
- Aalto impeä ajeli
- Lakkipäillä lainehilla.
- Vuotta seitsemän satoa,
- Yhdeksän yrön ikeä
- Vieri impi ve’en emona
- Selvällä meren selällä,
- Uipi iät, uipi lännet,
- Tuskaksi tulevi uinti,
- Ulapalla aukealla;
- Sanan virkki, noin nimesi:
- Oi, Ukko ylijumala,
- Auta mua armotonta!
- Kului aikoa vähäisen,
- Tuli sotka suora lintu,
- Lenteä lekuttelevi
- Etsien pesän sioa,
- Ei löydä tiloa tuota.
- Teenkö tuulehen tupani,
- Aalloille asunsijani,
- Tuuli kaatavi tupasen,
- Aalto vie asunsijani.
- Niin silloin veen emonen,
- Veen emonen, ilman impi,
- Nosti povea merestä.
- Lapaluuta lainehista
- Sotkalle pesänsijaksi.
- Tuli sotka sorja lintu,
- Luuli heinämättähäksi,
- Tuoreheksi turpeheksi,
- Siihen laativi pesänsä,
- Muni kultaset munansa,
- Kuusi kultaista munoa,
- Rautamunan seitsemännen.
- Ween emonen, ilman impi
- Tuntevi tulistuvaksi,
- Hipiänsä hiiltyväksi,
- Vavahutti polveansa,
- Munat vierähti vetehen,
- Karskahtivat kappaleiksi.
- Ei munat mutahan jou’a,
- Muuttuivat munat hyviksi:
- Munasen alainen puoli
- Alaiseksi maa-emäksi,
- Munasen yläinen puoli
- Yläiseksi taivahaksi,
- Yläpuoli valkeaista
- Se kuuksi kumottamahan;
- Mi munassa kirjavaista,
- Ne tähiksi taivahalle,
- Mi munassa mustukaista,
- Nepä ilman pilvilöiksi.
- Ajat eellehen menevät,
- Vuoet tuota tuonnemmaksi;
- Veen emonen, ilman impi,
- Vielä vienoilla vesillä
- Uipi utulainehilla,
- Eessänsä vesi vetelä,
- Takanansa taivas selvä.
- Kymmenentenä kesänä
- Nosti päätänsä merestä,
- Alkoi luoda luomiansa.
- Kussa kättä käännähytti,
- Siihen niemet siivoeli;
- Kussa pohjasi jalalla,
- Kalahauat kaivaeli;
- Kussa ilman kuplistihe,
- Siihen syöverit syventi.
- Kylin maahan kääntelihe,
- Siihen loi lohiapajat;
- Päin kun päätyi maata vasten,
- Siihen laitteli lahelmat;
- Luopi luotoja merehen,
- Kasvatti salakaria
- Laivan laskemasijaksi,
- Merimiesten pään menoksi.
- Jo on luotoset meressä,
- Ilman pielet pistettynä,
- Maat ja vuoret jo sanottu;
- Viel’ ei synny Wäinämöinen,
- Ilmau ikirunoja.
- Vihdoin syntyi viimmeiseksi
- Vaka, viisas Wäinämöinen,
- Pää jo harmaana hänellä
- Tuulen tuuiteltaessa.
- Aalto alla kätkyenä,
- Allon vaahto päänalaisna.
- Hänt’ ei kuu kerittänynnä,
- Eikä päivä päästänynnä,
- Itse syntyi Wäinämöinen,
- Itse ilmahan osasi,
- Omin voimin äitistänsä.
- Viruipa kah’eksan vuotta
- Uros aaltojen varassa,
- Seisattui selälle viimmein,
- Niemelle nimettömälle.
- Polvin maata ponnistihe,
- Nousi kuuta katsomahan,
- Päiveä tähyämähän,
- Otavaista oppimahan.
- Näin on mailma rakettu,
- Maan on muoto muovaeltu,
- Näinpä syntyi Wäinämöinen,
- Runoja ijän ikuinen.