Maamme kirja: 72. Suomen kielestä
| 71. Matti | 72. Suomen kielestä. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
73. Lippo ja Tapio |
Kielet, joita enimmästi puhutaan Europassa, kuuluvat kolmeen suureen osastoon: latinalaiset kielet (Franskan, Hispanian y. m. kielet), germanialaiset kielet (Ruotsin, Saksan, Englannin y. m.) ja slaavilaiset kielet (Wenäjän, Puolan y. m.). Mutta Suomen kieli ei kuulu yhteenkään näistä, vaan on etunenässä omaa suurta suomalaisten kielien osastoa. Nämä ovat enemmän sukua turkkilaiselle ja muille itämaisille kielille kuin muille vallassa oleville kielille Europassa; niin onpa kyllä suurempi eroitus Suomen ja Ruotsin kielten välillä kuin Ruotsin ja Wenäjän kielten välillä. Suomalaisiin kieliin luetaan Unkarin ja Lapin kielet sekä ne kielet, joita heimolaisemme Wenäjän maassa puhuvat. Wiron kieli on ainoastaan haara eli kielimurre Suomen kielestä.
Suomessa puhutaan erilaisia kielenmurteita. Itäsuomi, eli puhuttava kieli Savossa ja Karjalassa, on pehmeämpää ja ääntiörikkaampaa, kuin kovempi ja voimakkaampi länsisuomi, jota puhutaan Hämeessä ja läntisissä tienoissa. Itäsuomi on lainannut muutamia sanoja Wenäjän ja Saksan kielistä, kun länsisuomi on lainannut usiampia Ruotsin kielestä. Useat väen muutokset ovat vaikuttaneet, että itäsuomi ja länsisuomi ovat tunkeutuneet toistensa rajain sisälle, ja muutamissa paikoissa ovat he juurikuin yhteenkasvaneina. Siksi kuullaan erilaisuuksia kielessä erilaisilla paikoilla, kuitenkaan ei suurempia, kuin että kaikki ymmärtävät toisensa. Sisimmäisessä ja pohjois-Suomessa puhutaan puhtaampata kieltä, kuin rannikkomailla. Muutamat arvelevat kauniinta suomea puhuttavan koillisessa Hämeessä, mutta tätä eivät tahdo Pohjolaiset eivät Savolaiset tunnustaa.
Onpa jo enemmän kuin kolmesataa vuotta, kun suomenkieltä ensin ruvettiin käyttämään kirjoitettuna ja painettuna. Siten että raamattu suomennettiin länsi-Suomessa, tuli länsisuomi varsinaiseksi kirjakieleksi ja tuli varemmin vaurastuneeksi. Vasta näinä aikoina on nähty kirjoja painettavan itäsuomen murteella. Nyt on myös alettu rikastuttaa kieltä paraimmalla muista kielimurteista, ja monta ahkerata tutkijata on tarkastanut kielen ominaisuuksia, niin että Suomen kilioppi kohta tulee olemaan niitä parhaite selviä mailmassa.
Jo suomenkieli ansaitsee kyllä itse tähtensä kaiken sen suuren rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Eipä ole monta kieltä, jotka niin selvästi ja niin rikkaissa, niin sievissä vaihteluissaan voivat osoittaa ajatusten moninaisuuden ja tunteiden alan. Eikä myös löydy monta, jotka onnistuvat niin ihmeellisellä sukkeluudella kuvata luontoa. Vieras, jäävitön mies, kuuluisa tanskalainen nimeltä Rask kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla:
”Suomenkieli on luonnon raittiimpia, säännöllisimpiä, helposti muodostuneimpia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Sillä on kauniin sointu kerakkeiden ja ääntiöiden välillä, jossa se on Italian kielen laatuinen. Sillä ei ole vähääkään vastenmielisiä sihuääniä eikä niitä slavilaisissa tahi Lapin kielissä kovasti hengähdettäviä ääniä. Siinä on aivan vissi sävel, juuri kuin Franskan kielessä. Siinä on useita muotoja ja vähempi taivutustapoja eli poikkeamisia, kuin latinassa, s. o. suurempia etuja vähempien vajavaisuuksien kanssa. Se on sanomattoman rikas sanain haarautumisista ja yhteenliittämisistä, juurikuin Greekan ja Saksan kieli. Se näyttää siis etsineen ja yhdistäneen sen mikä parasta on kaikissa muissa kielissä Europassa; mutta koska ei mitään täydellistä ole auringon alla, ei ole Suomen kielläkään sitä, joka näyttää olevan kalliimpi kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta käytäntöä kirjoissa, laajalle levenemistä, likempää yhteyttä heimokieliensä kanssa ja kunniaa olla puhekielenä loistavassa hovissa”.
Senjälkeen, kun Rask kirjoitti nämät sanat (v. 1820), on Suomenkieli saanut monta oppirikasta kirjaa ja tullut vertailluksikin heimokieliensä rinnalla. Sen tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kieltentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu Suomen kieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin ymmärtämätöntä, kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen kummissaan Suomen kansalaulujen sointuvia sanoja. Ja lukeissaan kauniita runoelmiamme, käännettyinä muille kielille, ei hän tiedä kuinka paljon harrasmielistä suloa käännöksessä on hävinnyt. Sillä Suomenkieli on juurikuin läpinäkyvät verho, jossa kansan sielu yleensä kuultaa läpitse. Se on vielä löytölapsi Europassa, kapaloituna silkkiin, mutta pantuna ulos erämaihin. Kun tämä lapsi kasvaa ja saattaa todistaa sukuperänsä, niin hänessä tunnetaan kuninkaan tytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista mietteistä, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on voimakas puhumaan parhainta ja ylevintä, mitä koskaan on kohonnut ylös ihmisten sydämistä. Sillä sitä varten on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja ja tämä lapsi tulee meidän kantaa käsissämme ulos mailmaan.