Maamme kirja: 63. Lappalaisten Satuja

63. Lappalaisten Satuja.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius

a) Vedenpaisumus.

Lappalaiset ovat muinaisina aikoina kuleksineet poroineen ympärinsä koko Suomenmaata, ja siksi on vielä tänäkin päivänä monilla paikoilla nimiä heidän jälkeensä. Mutta itse Lappalaiset sanovat, että ennen heitä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi mailman kumoon. Tämä oli käynyt niin, että Jumala (Jubmel) on kumounut maan, niin että järvet ja joet ovat juosneet maan ylitse ja hukuttaneet kaikki ihmiset, paitsi kahta lasta, poikaa ja tyttöä. Nämät otti Jumala kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuoreille, jonka nimi on Passe-vare eli pyhä vuori. Vaaran ohitse mentyä, kun Jumala oli päästänyt lapset pois luotaan, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri suunnalle katselemaan, jos olisi muita ihmisiä mailmassa. Kulettuaan kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, tulivat he taas yhteen ja tunsivat toisensa. Sitte erkanivat he taas, vaelsivat vielä kolme vuotta, tulivat yhteen ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla lailla kuleksittua eivät he enää tunteneet toisiansa. Ne tulivat mieheksi ja vaimoksi, ja näistä ovat kaikki ihmiset sukuperäisin.

b) Jättiläinen ja ihminen.

Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli Stalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka. Stalo oli ihmisten-syöjä ja olisi suurella väkevyydellään voittanut kaikki ihmiset, jos hän ei olisi ollut mahdottoman tyhmä. Tätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmisenlapsi, jonka nimi oli Askovis, ja petti jättiläisen. Kerran oli Askovis joutunut Stalon valtaan ja esitteli jättiläiselle, että heidän pitäisi koetella voimiaan siten, että he kaikin voimin juoksisivat puuta vasten ja puskisivat päänsä puuhu. Stalo oli kohta valmis siihen ja juoksi kaikin voimin paksua petäjätä vasten, mutta ei saanut päätänsä pusketuksi siihen. Askovis sanoi säästävänsä kokeen huomeneksi; mutta yöllä koverti hän onsia useihin puihin ja peitti ne päältäpäin kaarnoilla. Päivällä jälkeen onnistui hänen kokeensä erinomattain hyvästi: hän juoksi puusta puuhun ja puski päänsä niihin aina korvia myöten. Stalo oli hyvin kummissaan.

Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsoja. Mitä sinä niillä teet? kysy Stalo. – Enpä erinomattain mitään; minä taitan vitsoja kantaakseni hopeat pois aitastasi. – Elähän toki, poikaseni, arveli jättiläinen. Pidähän hattuasi, niin minä ammennan sen hopeata täyteen! – Askovis piti hattuaan edessä, mutta oli salaa leikannut siitä pois pohjan ja kaivanut maahan kuopan sen kohdalle. Jättiläinen ammenti ja ammenti, ei hattu tahtonut koskaan täytyä. Sepä vasta syvä hattu oli, sanoi jättiläinen. – Tavallisesti syvä, vastasi Askovis; mutta jos mieluisemmin täyttäisit laukkuni. – En, arveli jättiläinen, on minulla jo kyllä hatussakin.

Stalo viritti verkkonsa majavia varten, teki tulen metsään ja pani levolle. Verkkoonsa oli hän sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän kulkusen, kuullaksensa, kun majava meni verkkoon. Jopa soipi kulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä viekas Lapinukko oli tempaisnut nuorasta ja polttanut jättiläisen vaatteet tämän poissa ollessa. Stalo palasi takasi, ja hänen varomattomuutensa harmitti häntä, että hän pani vaatteensa niin likelle tulta. Muutaman hetken perästä soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei löydä mitään ja hänen poissa ollessaan on Lappalainen sammuttanut tulen. Sitte alkaa Stalo surkeasti väristä, nostaa kätensä kuuta kohti, joka nousee taivaalle, ja valittaa hänelle: katso, isä, poikaasi palelee! Mutta kuulla oli muuta tekemistä: hänen täytyi varjella itseään noidilta, jotka syövät hänen toista sivuaan, eikä kuule poikansa rukouksia. Tällä lailla paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi.