Maamme kirja: 6. Hädän hetkenä
| 5. Kuninkaan lahjoista | 6. Hädän hetkenä. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
7. Maasta ja kansasta |
Minä sanoin: pitääkö minun hyvin rakastaman isänmaatani?
– Hyvin, sanoi äitini. Enemmän kuin rakkaimpiasi, enemmän kuin itseäsi. Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea mitä sinulla on. Enemmän kuin koko maallista onneasi, ja vieläpä enemmän kuin henkeäsi. Mutta ei enempätä kuin Jumalata, kunniatasi ja omaa-tuntoasi.
Tätä en minä ymmärtänyt. Minä ymmärsin nyt kuinka voidaan tehdä työtä muunkin, kuin oman voiton pyynnön eteen. Mutta se oli minusta kohtuutonta ja kovaa, että panna kaikki alttiiksi sen maan eteen, joka ei ole ainoastaan minun yksinäni, vaan kuuluu niin monelle. Miksi pitäisi juuri minun antaman pois omaisuuteni tahi panemaan hankeni alttiiksi, kuin on niin monia muita, jotka saattavat tehdä sen minun sijastani? Olkoon tämä heidän asianansa; mitä se minuun koskee?
Muutamana päivänä jälkeenpäin seisoi äitini kosken rannassa ja huuhtoi vaatteita. Oli satanut ja kivet olivat märkinä. Äitini jalat liukahtivat kiveltä, ja hän lankesi vereen; – virta vei häntä alas; sitä en unhota koskaan. Useita ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat hämmästyksissä; mutta ei yksikään tiennyt neuvoa ja apua. minä olin ainoastaan heikko poika; mutta seisoa nyt siinä ja nähdä äitini kuolevan, ei, sitä en minä saattanut. Siinä oli airo; – minä sieppasin sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin mitä tein. Koski pauhasi ja oli vetää minun muassaan, mutta ennätin ojentaa äitilleni airon, ja me molemmat pääsimme rannalle.
Siinä otti äitini minun syliinsä ja antoi minulle rakkaasti suuta. Miksi uskalsit panna henkesi vaaraan minun tähteni? sanoi hän. Seisoihan siinä rannalla monta muuta. Miksi panit juuri sinä henkesi alttiiksi minun tähteni? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä sinun sijassasi?
Minä sanoin: sitä en minä ajatellut. Kuinka voin minä nähdä sinun olevan vaarassa, enkä olisi auttanut sinua? Täytyihän minun uskaltaa panna henkeni vaaraan sinun tähtesi.
Siinä naurahti äitini vesissä silmin ja sanoi: aivan niin, täytyihän sinun totella Jumalan ääntä sydämessäsi. Ja niinhän sekin on, jos isänmaasi on vaarassa. Et sinä silloin muista niitä monia muita. Jumalan ääni sydämessäsi sanoo sinulle, että sinun silloin täytyy ajattelematta juosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni, maasi sinua tarvitessa, kutsuu sinua, elä ole silloin epämielinen, vaan urhollinen, ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi täyttämistäsi varten! Niin ovat tuhansien tuhannet tehneet ennen sinua. Ne ovat kuulleet kosken pauhaavan, ja itse ovat he seisoneet kuivalla rannalla. He ovat olleet varallisina ja turvallisina kaukana vaarasta, kun kaukainen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Ja kuinkaan eivät he ole arvelleet. He ovat rohkeamielisesti lähteneet vaivoihin ja kumppauksiin. He ovat mieluisesti antaneet viimmeisenkin ropon, lapsensa ja itsensä heidän suuren, yhteisen, rakkaan ’itinsä, isänmaansa eteen. Ja joko he ovat menettäneet henkensä s osassa, tahi palanneet, niinkuin sinä, voiton kanssa takasi, – he eivät ole koskaan katuneet urhollisia uhraamisiaan, kamppaustaan, voittoansa tahi kunniarikasta kuolemaansa. Niillä ainoastaan, jotka ovat jättäneet maansa hädän hetkenä, näillä uskollisen äitin pelkureilla, laiskoilla, petollisilla lapsilla, näillä ei ole sitte koskaan ollut rauhaa tahi iloa koko heidän elämänsä aikana. Heidän maanmiestensä ylenkatse, heidän oma häpeänsä ja omantunnon nuhteet eivät ole antaneet heille lepoa. He ovat paenneet kamppausta ja saaneet kamppauksen omaan sydämeensä. He ovat etsineet rauhaa ja saaneet ijäisen rauhattomuuden, Joka rakastaa enemmän henkeänsä kuin velvollisuuttansa ja kunniatansa, hän rakentaa huoneensa heikolle jäälle, ja virat nielee hänen.
Oi lapseni, luovu siis itsestäsi rohkealla mielellä! Silloin on Jumala totisesti siunaava sinun rehellisen tahtosi, ja sinä olet tuleva rakastetun isänmaasi arvolliseksi lapseksi.