Maamme kirja: 20. Kallan-kari

19. Oulunjoki 20. Kallan-kari.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius
21. Isokyrö


Kaukana meressä Suomen läntisen rannikon edustalla on kallioita ja mataloita, joilla kalastajat pyytävät kesällä silakoita (hailia). Muutamat näistä mataloista ovat veden pinnan alla ja merkitään pitkillä tangoilla, jotka kutsutaan reimareiksi. Kalastaja laskee illalla verkkonsa mereen, paneutuu sitte ankkuriin matalalle ja nukkuu veneessä. Huomen aamuna auringon noustessa nostaa hän ankkurinsa ylös ja ottaa ylös verkkonsa. Kauniilta kyllä näyttää jo kaukaa veteen katsoessa nähdä hopealta välkkyviä silakoita riippuvina kiini verkonsilmissä, ja välistä kiiltää verkko aivan valkeana. mutta Pohjanlahteen ei ole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun pitää vahtia veneessä yöllä. Sattuupa niinkin, että odottamatta nousee myrsky ja meri alkaa murtaa aaltojaan matalata vasten. Kalaveneen ankkuria ei aina ennätetä saada ylös; ankkuri-köysi täytyy katkaista poikki, verkot jättää mereen, ja täytyy antaa veneen mennä myrskyn muassa mihin tahansa, jotenkin saada henkensä pelastetuksi. Tällä tavalla saattaa kalaveneitä ajelehtaa monia peninkulmia ulos, milloin Ruotsiin, milloin Suomen rannikkoihin päin, ja silloin menettävät kalastajat kalliit verkkonsa ja kaiken saaliinsa.

Muina kalastus-paikkoina on paljaita kallioita meressä, ja sellainen on Kallan-karikin, joka on Kalajoen pitäjään edustalla Pohjanmaalla. Siinä on kaksi pitkää kalliota meressä, joille on rakennettu kalastajain majoja ja huone, jota pidetään kirkkona. Ei yhtään ruohoa eikä puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota tuuli ja meren aallot alinomaa pieksävät. Ainoastaan muutamissa kallion piilomissa löytää jonkun viheriän korren, vähäisen ruoholaukkaturpeen, tahi kuihtuvan kukkasen. Ympäriinsä hyökyy meri, kiljuvat kalalokit kaappaavat perkattuin silakkojen suoskut ja riitelevät saaliista laihojen koirain kanssa, jotka juoksentelevat pitkin rantoja.

Talvikaudet ovat nämä kalliot autioina ja lumen peitteessä. Tuskin on jää ennättänyt sulaa ja keväellä, kuin jo kalastusveneitä tulee toinen toisensa perästä, tuoden asukkaita autioina oleviin majoihin. Kesäkauden on sitte virkeä liike alinomaisessa työssä lavottomassa meressä. Lapset rakentavat vesipatamia rannalle, veneitä tulee ja lähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikoihin. Välistä nousee veneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta syyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät, kokee vene toisensa perästä päästä takasi omaan kotirantaan, Majat jätetään autioiksi, kalalokit huutavat nälissään ja autio meri yksin pärskyttää valkeata vaahtoaan yksinään olevia kallioita vasten.