Maamme.
(Runeberg’in kirjoittama). Uusi suomennos.
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Oi maamme Suomi, synnyinmaa
Soi ääni herttainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei rannikkoa rakkaampaa
Kuin maamme pohjanperäinen,
Kuin manner isien.
On maamme köyhä, köyhäks’ jää,
Jos kultaa vaaditaan,
Meit’ outo oitis kierähtää;
Vaan lempimaa on meille tää,
Se nummin, vuorin, saarin vaan
Meill’ tarjoo kultamaan.
Sen virrat meille rakkahat,
Sen kosket kuohuineen,
Nuo metsän jylhät kaikunnat,
Täht’yömme, päivät kirkkahat,
Kaikk’, kaikki, lauluin, loistoineen
Mi tunki rintaseen.
Tääll’ auroin, miekoin, miettehin
Oil isät vireillä!
Tääll’ pilvisäin ja seestehin,
Tääll’ onnin kolkoin, myötäisin
Sai Suomen kansa lempiä
Ja vaivat kärsiä.
Ken lasti kaikki taistelet
Jot’ kansa kesti tää,
Kun vaino täytti laaksolot,
Kun halla tuotti ahdingot,
Ken mittas verta lämpimää
Ja mieltä kärsivää?
Tääll’ verta tuota uhrannut
On meidän eistämme,
Tääll’ riemut kaikki maistellut
Ja täällä huolet huokaillut
Se kansa, meidän eillämme
Mi kantoi kuormamme.
Tääll’ olla meidän mieluisaa,
Tääll’ kaikki tarjotaan;
Jos onni kuinka vaihettaa,
On meillä maa, on isänmaa,
Mit’ armaampata konsanaan
Voi taivas suodakaan.
Ja tässä, tässä on se maa,
Sen näämme eissämme;
Me kättä voimme oijentaa
Ja vettä, maata osoittaa,
Ja lausua: kas tuossa se,
Maa kallis isiimme!
Ja jospa meitä saatettais
Vaikk’ kultapilvihin,
Jos tähtitanssit tarjottais,
Miss’ huoku, itku katkeais,
Pois maahan kurjaan kuitenkin
Me harrottaisihin.
Oi vakavuuden, laulun maa,
Sa tuhatjärvinen,
Jon ranta myrskyt laimentaa,
Oi muiston, vastaisuuden maa,
Oo köyhyydessäs riemuinen,
Oo vapaa, turvainen.
Sun kukkas kerran puhkeeva
On verhosulvustaan;
Kas, lemmestämme kasvava
On riemus, toivos kirkasna,
Ja korkeammin kaikumaan
Käy laulu isänmaan.

E[dvin]. A[vellan].


Lähde: Satakunta 27.12.1873.