Maamme (1857)

Maamme Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Soi kallis maamme, Suomenmaa!

Soi kauvas kuulumaan!

Ei päivän kulta kukkulaa,

Valaise vettä, laksoa

Rakasta niinkuin Pohjolan

Suloisen Suomenmaan.

On maamme köyhä kullaton,

Kun kultaa kaivetaan.

On vieras meistä huoleton;

Mut maamme meille kallis on.

Se soista, maista, saaristaan

Suo kulta antiaan.

Ovatpa kosken kuohunnot,

Ojamme aaltosat,

Ja laulut, metsän huokunnot,

Kesän ja talven yövalot

Sydäntä niin sulattavat

Ja meille rakkahat.

Soti sukumme kyntäen,

Nerolla, miekalla

Hyväin pahainki päivien

Menojen maassa muuttuen;

Se kantoi kaikki tunnolla

Ja kärsi kunnolla.

Kuka sodat sen kertosi

Ja vaivat varsinkin;

Sota yleensä pauhasi,

Ja halla pellot poltteli:

Kuka mitteleis’ sen vertakin

Ja kärsimystäkin?

Veri sen kansan vuotanut

On täällä eestämme,

Se tääll’ iloss’ on riemunnut

Ja haikiasti huokaillut;

Se kantoi ennen kuormaamme,

Kuin tääll’ olimma me.

On täällä meille kaikille

Suloa suotuna;

Jos onnemmekin vaihdelle,

On syntymää, sen saimma me,

Se kallihimpi kaikkia,

Parempi kultia.

Ja täällä, tääll’ on Suomemme,

Näemme täällä sen.

Iloisna nyt kädellämme

Vedet ja maat me näytämme,

Sanoin: näettehän nyt sen

Tuon maamme herttasen!

Ja jos me vielä vietäisiin,

Jos kullan kunniaan,

Asumihin iloisihin

Ja kaikkein kyynelettömiin,

Ois’ Suomehemme surkiaan

Halumme kulkemaan.

Elomme aaltoin ranta oot,

Tuhat-vesinen maa!

Sinuss’ elää totuus, runot,

Sä muistot, toivot meille suot;

Oo köyhänäkin rohkia,

Vapaa, vakainen maa!

Mut kuorestansa kypsyvä

On kerran kukkasi;

On lemmestämme lähtevä

Valosi toivo nähtävä,

Ja Suomen laulu sointuva

On e’emmä kaikkuva.

Lähde: Oulun Wiikko-Sanomia 7.2.1857.