Lohdutus.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Eräkkäisyydessäin
Ma kun istuelin,
Valot taivahan näin,
Miten autuahat
Yli yön, utujen
Sätien samoovat
Ikisiintävihin; –
Ja mun rauhani men’,
Ja ma miettielin:
Jumal’, loppumaton
Ikivaltasi on;
Jos se käskenyt ois,
Tahi vihjonut ees,
Mun se tähtenä sois
Mennä kirkkautees –
Ja nyt tääll’ ikävöin!
Iki-sääntöjä sääs’
Sanas valtoamaan;
Eikä kruunusi all’
Vähäks’ aikoakaan
Sinun harmene pääs;
Ja sun on vapaus,
Kuten kirkkautes;
Eikä tanterehes,
Rajaton avaruus,
Sua mahdutakaan –
Lapses orja on vaan!
Sua liikuta ei,
Ettei suotuna lie
Hälle valtoja tai
Valon voittosa työ;
Että huolia vaan,
Sora, synkeys, yö
Peru on, jonka sai
Isän-kartanostaan –
Joka rikkahin on!
Kuka viljoa syö,
Jota tyhjästä vaan
Loit äärettömiin?
Tuho puuta ei lyö
Panemaas avariin,
Asu vaihtuvi vaan.
Mailmas ääretön on,
Soma, autuas niin,
Ajan mittaamaton,
Eikä valkeus tää
Ikin’ iltoa nää
Vajo yön hämäriin –
Olen kupla ma vaan!
Ihanuuttasi saan
Ihastella ma vaan;
Sit’ en arvata voi,
Käsitellä en saa;
Sinitaivahas koi
Näköäin lumoaa,
Ikävöinpä ja nään –
Mutta multahan jään!
Tätä miettiessäin
Kukan lässäni näin;
Oli syysvilu, tuul’
Imenyt veret tään,
Punaton oli huul’,
Sulo pois näköpään.
Jopa töyrältä saa
Raju viima ja lyö
Tätä surkastuvaa
Kerran siivellä vaan;
Kukan verhosi yö
Sylihin emon Maan.
Ja ma näin: makeaa
Sulo-unta se sai,
Ehkä pitkeäkin –
Ja ma mietiskelin:
Mäkö vääräksi voin
Valittaa Jumalan
Ikisääntöjä noin!
Tulin outona vain
Sorahan vesomaan,
Kukin orjana lain;
Mutta pakkoni tuo
Sulosinta on, kun
Se viel’ laskevi mun –
Usko toivoa luo.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.