Lohdutus (Forsman)
Lohdutus. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Eräkkäisyydessäin
- Ma kun istuelin,
- Valot taivahan näin,
- Miten autuahat
- Yli yön, utujen
- Sätien samoovat
- Ikisiintävihin; –
- Ja mun rauhani men’,
- Ja ma miettielin:
- Jumal’, loppumaton
- Ikivaltasi on;
- Jos se käskenyt ois,
- Tahi vihjonut ees,
- Mun se tähtenä sois
- Mennä kirkkautees –
- Ja nyt tääll’ ikävöin!
- Iki-sääntöjä sääs’
- Sanas valtoamaan;
- Eikä kruunusi all’
- Vähäks’ aikoakaan
- Sinun harmene pääs;
- Ja sun on vapaus,
- Kuten kirkkautes;
- Eikä tanterehes,
- Rajaton avaruus,
- Sua mahdutakaan –
- Lapses orja on vaan!
- Sua liikuta ei,
- Ettei suotuna lie
- Hälle valtoja tai
- Valon voittosa työ;
- Että huolia vaan,
- Sora, synkeys, yö
- Peru on, jonka sai
- Isän-kartanostaan –
- Joka rikkahin on!
- Kuka viljoa syö,
- Jota tyhjästä vaan
- Loit äärettömiin?
- Tuho puuta ei lyö
- Panemaas avariin,
- Asu vaihtuvi vaan.
- Mailmas ääretön on,
- Soma, autuas niin,
- Ajan mittaamaton,
- Eikä valkeus tää
- Ikin’ iltoa nää
- Vajo yön hämäriin –
- Olen kupla ma vaan!
- Ihanuuttasi saan
- Ihastella ma vaan;
- Sit’ en arvata voi,
- Käsitellä en saa;
- Sinitaivahas koi
- Näköäin lumoaa,
- Ikävöinpä ja nään –
- Mutta multahan jään!
- Tätä miettiessäin
- Kukan lässäni näin;
- Oli syysvilu, tuul’
- Imenyt veret tään,
- Punaton oli huul’,
- Sulo pois näköpään.
- Jopa töyrältä saa
- Raju viima ja lyö
- Tätä surkastuvaa
- Kerran siivellä vaan;
- Kukan verhosi yö
- Sylihin emon Maan.
- Ja ma näin: makeaa
- Sulo-unta se sai,
- Ehkä pitkeäkin –
- Ja ma mietiskelin:
- Mäkö vääräksi voin
- Valittaa Jumalan
- Ikisääntöjä noin!
- Tulin outona vain
- Sorahan vesomaan,
- Kukin orjana lain;
- Mutta pakkoni tuo
- Sulosinta on, kun
- Se viel’ laskevi mun –
- Usko toivoa luo.
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.