Laulurastas (Forsman)

Laulurastas. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Jo helppo olla on ja hengittää;

Ei päivän liestä jyrkkään liekkivää!

Suvista päivää jäljell’ ompi vaan

Tuo lännen läike vilkkuin lehtolaan

Ja tuulen viuhka viilee tenhoton,

Jok’ untuu kohta kukkaislaaksohon.

Sä yksin, kirkkaan illan ystävyt,

Oi laulurastas! rauhaa sorrat nyt.

Jos päiv’ on kuuma, illat suloiset,

Sä virttäs kummallakin kirjailet,

Ja maalaat soinnuin sortumattomin

Uskollisuutes juhlaa keväisin.

Sull’ on kuin mulla armas, lausuas

Hänelle hellää huoltas, riemujas;

Kuin sie, ma sainko äänen sointuvan,

Niin hellän kielen, helppotajuisan?

Oi voinko virkkaa ees ma lempeäin?

Sun laillas olla lämmin lemmestäin?

Oi autuas, ken luontoon uinahtaa

Ja hältä lemmet, laulut, lauseet saa,

Eik’ äidinkieltään hukkaa kulkeissaan;

Hän uneksii ja lausuu uniaan,

Mutt’ säännöist’ irroillaan hän uneilee

Viisautta vaan ja virttä haastelee.

Sua, lehdon soitin, siksi kuuntelen,

Kuin sammuu illan rusko viimeinen,

Ja öinen soihtu kalpee kuumottaa;

Majalla neito nyt mua kohtajaa, –

Ja sitten, kuinka laulus ymmärsin,

Suusanoin virka en, vaan suudelmin.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.