Laulurastas (Avellan)

Laulurastas. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Hyv’ on jo henkiä ja vaeltaa;

Ei aurinkoa jyrkkää, paahtavaa!

Ja muuta eipä päivän jättöä

Kuin lännen hohto puiston lehdillä,

Ja tuulen henki vieno, vilpoisa

Mi kukkasille nukkuu laaksossa.

Sa, laulurastas, yksin valvoilet

Ja illan hiljaisuutta häiritset.

Jos päivä kuuma, yöhyt leppeä,

Sa kummaltakin lainaat ääniä.

Ja sortumattomassa laulussa

Sun lempes juhlaa maalaat ainaista.

On sulla, niinkuin mulla, ystävä,

Joll’ riemus, tuskas taidat kätkeä;

Vaan mulla onko ääntäs sointuista

Ja kieltäs hellää, helppotajuista?

Oi, voinko lempeäni äänellä,

Tai vainen, niinkuin sie, ees lempiä?

Oi miekkoista, ku luonnon rinnoilla

Saa lempeä ja ääntä oppia,

Ku äidinkieltään vielä muistelee;

Hän uneksii ja untaan lausuilee,

Vaan viisautta, arvaamattansa,

Hän uneilee ja lausuu laulua.

Ma runojasi, rastas, kuuntelen,

Niin kauvan kuin on ruskon häivänen,

Ja kunnes kuuhut nousee taivaalle,

Ma silloin riennän tytön suojille,

Ja mieltäsi jos pyydän ilmaista,

Ma käytän suukkoja, en lauseita.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.