Laulu talvessa.
Kalevalan 75-vuotispäivänä.
Kirjoittanut Otto Manninen


Kuristus rinnan, tuska toivoton,
pimeys, pilkkanauru talven peikkoin,
elämä sairas saakka kuolohon,
luettu hetket tuomittujen, heikkoin.
On jäässä kaikki elon aallokot,
ja kaikki kesän haaveet hautaa hanki;
ei lehdot leiki, helky kantelot,
on päivä vuorten vaskisien vanki.
Ja yö on, rannaton ja raskas yö,
ja peikot riemuitsee: on meidän voitto,
on elo teljetty, on tehty työ,
ei koskaan kahlett’ avaa aamun koitto!
Se totta lie: jääkausi kangastaa,
ja maassa on niin kaameaa, niin mykkää;
mut syvemmällä tuskaa, kuolemaa
elävä, luova, lämmin aalto sykkää.
Se taivaan tuulten kanssa karkeloi,
siin’ aurinko ja avaruudet päilyi;
jää kahlitkoon: se kauas unelmoi,
yö kattakoon: sen päivänkaiho säilyi.
Ja ylösnousemattomaks se lie
jo pantu paaden alle hautaan varmaan:
se elää; teljetty lie siltä tie:
kun hetki lyö, se halkoo vuoren harmaan.
Kun raskahasti haudat vaikenee,
hyy kuollut peittää heljät sinipellot,
mi pauhu hiljaisuuden halkaisee
kuin yössä kaikuvaiset myrskykellot?
Sua uskon, voima, jok’ et kuolla voi,
sua, Vuoksi tuhansien suonten tuoma,
sun mahtis vapautta vartioi,
ikeensä luo sen Imatrainen uoma.
Sa veistät kalliosta kantelees,
soi lohkarein ja louhin virtes valta,
pakahtuville virkkaa pauantees,
ett’ auki tie on ahdistuksen alta.
Tie kaunis voiman iankaikkisen!
Soi yössä taintuvassa taiston torvet,
ne puhuu puhki Turjan porttien,
ne kutsuu: hengähtävät kuolon korvet.
Soi luote syvä: elää, liikahtaa
jo kedot täynnä kuollehitten luita;
kun vierität sä virttäs ankaraa,
ei säveleitä silloin maassa muita.
Kaikk’ itku maan sun kuohus kukkuroi,
sa Kalevaisen sukuvirren soitat.
Kun kuolo kulkee, routa ruhtinoi,
sa laulain kohtalosi kostat, voitat.
Sa voitat, voittajaas et itse nää,
siteistä päästät päivattömät vangit;
käy ikitietään, korkealla pää,
väkevän laulus ylpeät falangit.


Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.