Laulajan tie
Verner von Heidenstamille, kansalaisjuhlassa 17. 5. 1934
Kirjoittanut Otto Manninen


Poikki Pohjanlahden laineen
laulu kevätsorja soi,
kauas kaikui, kauas maineen
runon mahtajasta toi.
Viestin kantoi virsi nuori,
ken sen kuuli, kohta ties:
kaukorientoon suunnan suori
kaukomieli Pohjan mies.
Halki ilmain iski sulkaa
siipi uljas unelmain,
viittoi: veljet, kera tulkaa
auvoon teitten avarain!
Tehkää suureks suotu hetki!
Korkealle! kutsu käy.
Rientäkää, on pitkä retki.
Nähkää, mit’ ei vielä näy.
Näät vaikk’ onnen oma mantu,
armain vaikk’ ois asuinmaa,
poveen kell’ on poltto pantu,
pyrkii, pysähtää ei saa.
Kaikk’ on hällä muu, ei lepo,
ei sen leuto unteluus.
Kauas sinkoo siipihepo,
kutsuu unten ranta uus.
Vaikk’ on kallis tanner taaton,
kultainen sen kotilies,
isienkin maall’ on maaton,
muukalainen, matkamies,
kelle kaipauksen maita
sieluun siintää, kangastaa,
kelt’ ei saarra ahdas aita
aavistusta hehkuvaa.
– Kiiti laulu lennoin ylväin,
kipunoi ja kapinoi,
kukkia ja tulta kylväin
niinkuin Pohjan kevätkoi.
Laulun mieltä, laulun miestä
kuulee, kasvaa kansa, maa,
kiittää kilvoituksen tiestä,
aarteesta sen antajaa.
Siipi on se kansan sielun,
on sen hengen helkyntää –
yli arjen ahneen nielun
kirkas kimmelkaari jää –
on sen omantunnon vaaka
arvot toisin tutkimaan,
ettei lauma raukka, raaka
viel’ ois viime mahti maan.
Siks on laaja laulun latu,
vapaa, suur’ ett’ elo ois,
elpyin sankar-isäin satu
poikain työn ett’ aatelois,
että rohkaistuis, mik’ empi,
avaramp’ ois aamu uus,
ihminen ain’ ihmisempi,
ihmeisempi jumaluus.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.