Laulajan tie

Laulajan tie Verner von Heidenstamille, kansalaisjuhlassa 17. 5. 1934 Kirjoittanut Otto Manninen

Poikki Pohjanlahden laineen

laulu kevätsorja soi,

kauas kaikui, kauas maineen

runon mahtajasta toi.

Viestin kantoi virsi nuori,

ken sen kuuli, kohta ties:

kaukorientoon suunnan suori

kaukomieli Pohjan mies.

Halki ilmain iski sulkaa

siipi uljas unelmain,

viittoi: veljet, kera tulkaa

auvoon teitten avarain!

Tehkää suureks suotu hetki!

Korkealle! kutsu käy.

Rientäkää, on pitkä retki.

Nähkää, mit’ ei vielä näy.

Näät vaikk’ onnen oma mantu,

armain vaikk’ ois asuinmaa,

poveen kell’ on poltto pantu,

pyrkii, pysähtää ei saa.

Kaikk’ on hällä muu, ei lepo,

ei sen leuto unteluus.

Kauas sinkoo siipihepo,

kutsuu unten ranta uus.

Vaikk’ on kallis tanner taaton,

kultainen sen kotilies,

isienkin maall’ on maaton,

muukalainen, matkamies,

kelle kaipauksen maita

sieluun siintää, kangastaa,

kelt’ ei saarra ahdas aita

aavistusta hehkuvaa.

– Kiiti laulu lennoin ylväin,

kipunoi ja kapinoi,

kukkia ja tulta kylväin

niinkuin Pohjan kevätkoi.

Laulun mieltä, laulun miestä

kuulee, kasvaa kansa, maa,

kiittää kilvoituksen tiestä,

aarteesta sen antajaa.

Siipi on se kansan sielun,

on sen hengen helkyntää –

yli arjen ahneen nielun

kirkas kimmelkaari jää –

on sen omantunnon vaaka

arvot toisin tutkimaan,

ettei lauma raukka, raaka

viel’ ois viime mahti maan.

Siks on laaja laulun latu,

vapaa, suur’ ett’ elo ois,

elpyin sankar-isäin satu

poikain työn ett’ aatelois,

että rohkaistuis, mik’ empi,

avaramp’ ois aamu uus,

ihminen ain’ ihmisempi,

ihmeisempi jumaluus.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.