Laulaja (Forsman)

Laulaja. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Hän laakson helmass’ eli lapsuuttaan,

Se tyyni ol’ kuin lähde hänen pirtillänsä;

Toi aamu toivon, rauhan tullessaan,

Ei tuskaa jättänyt se mennessänsä.

Hän viel’ ei uneillutkaan mainettaan,

Ei aavisteltu miehen vastaisuutta;

Vaan suuruus mahtui pieneen mailimaan,

Ja kevät siihen loihti ihanuutta.

Näin umpimielisnä ja outona,

Vaan seurustellen jylhän luonnon kanssa,

Hän voiman kieltä oppi virralta,

Ja kaipuun kieltä metsäpuroltansa.

Kun vuor’ ei vanku, vaikka riehuu syys;

Se lausui miehen mieltä, saukaruutta,

Ja naisen mieltä taivaan siintävyys,

Ja niityn kukat henki rakkautta.

Näin kasvoi hän ja varttui hengeltään,

Ja tunsi tuskat, riemut rinnassansa;

Niin majaa hyvästel’ ja äitiään

Ja kannel käessä lääksi laaksostansa.

Näin kaukomaille kulki laulaen,

Ja linnat lauluillaan ja töllit voitti;

Hän lauloi – vapaaks’ orja luulihen,

Kuninkaan otsa seestyi, kun hän soitti.

Salissa seisoi jalo, innoissaan

Kertoillen sankartöitä sävelillä:

Kuin tähti kiilsi silmä ruhtinaan

Ja urhoin kilvet kalkkui ympärillä.

Ja impi istui, virttä kuunnellen,

Ja silmät loi päin seuraa uljahinta,

Ja poski punertui ja outojen

Tunteiden alla kuohui hento rinta.

Näin keväimensä vietti laulelmin

Ja suven aiat lauluin sulostutti,

Siks’kuin loi aika lunta hapsihin,

Ja posken ruusut kaikki kalvetutti.

Hän silloin kääntyi kotihinsa, tuoll’

Iloisna kerran kanneltansa kätti,

Ja laski syvän soinnelman – ja kuol’

Ja hengen kotimaalle hengen jätti.

Runoojan hautapatsas murenee,

Sen all’ ol’ tuhkans’ ammoin katkoksessa;

Vaan mertä maita laulu lentelee,

Ja sielut hehkuu jaloa muistellessa.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.