Lapsuuden muistoja (Forsman)

Lapsuuden muistoja.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Ma muistan ajan, muistan aina sen,
Kun elon aamu punas poskipäitä,
Poveeni hentoon kasvoi kukkanen,
Jonk’ kauno peljännyt ei myrskysäitä.
Kuink’ olin viaton ja autuas,
Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat,
Iloni niinkuin taivas kuulakas,
Kuin kastehelmet haihtui helpot tuskat.
Kaikessa näytti riemu elävän;
Hymyili maa, kuin kantais enkelit sen,
Ja aallotar ja tuulet keskenään
Iloisna lasna telmi kuin ma itsen.
Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin;
Et sydämeeni koskaan enää loista.
Ain’ uus’ on metsän somuus keväisin, –
Elomme vaan ei kuki kertaa toista.
Ah, turhaan, kun sen kukka surkastuu,
Sen juurta kastaa kyyneltulvin kaipuu;
Surkastuneelle aukee haudan suu,
Ja varsi kylmän äidin helmaan vaipuu.
Oi, pianpa lentää palaamattomiin
Tää pyrinnön ja toivon taistohetki.
Kun tie niin lyhkäiseksi määrättiin,
Miks’ ennen loppuu riemumme kuin retki?
Sua kohden, mennyt aika, katsahdan,
Kuin pursimies päin kaipaamaansa rantaa.
Iloita, nauraa – ah, vaan lapsen suodahan,
Ja miehen taistella ja alttiiks’ antaa.
Mit’ on ne mailmat joita aaveksin,
Ne palmut, joita toivon unelmissa,
Majaani vertoin jossa kasvaelin
Ja kukkaisvauloihin sen tienohissa!
Vaan enpä itke. – Riemu entinen
Sydämmen kyyhkyltä jää löytämättä.
Vaan, armas muisto muinaispäivien,
Mun kanssan’ kulje antain mulle kättä!
Kentiesi matkan pääss’ yks’ armahin
Suo tiestä uupuneelle suojan lauhan,
Kentiesi vanhuus mulle takaisin
Luo lapsen unelmat ja entis-rauhan.
Kun kyyryksissä, sauva nojanain,
Sen huoneen nään, miss’ surut eivät jäydä,
Iloisna silloin mielin hautahain,
Kuin lasna muinen kehtohoni, käydä.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.