Lapsuuden muistoja (Forsman)

Lapsuuden muistoja. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Ma muistan ajan, muistan aina sen,

Kun elon aamu punas poskipäitä,

Poveeni hentoon kasvoi kukkanen,

Jonk’ kauno peljännyt ei myrskysäitä.

Kuink’ olin viaton ja autuas,

Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat,

Iloni niinkuin taivas kuulakas,

Kuin kastehelmet haihtui helpot tuskat.

Kaikessa näytti riemu elävän;

Hymyili maa, kuin kantais enkelit sen,

Ja aallotar ja tuulet keskenään

Iloisna lasna telmi kuin ma itsen.

Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin;

Et sydämeeni koskaan enää loista.

Ain’ uus’ on metsän somuus keväisin, –

Elomme vaan ei kuki kertaa toista.

Ah, turhaan, kun sen kukka surkastuu,

Sen juurta kastaa kyyneltulvin kaipuu;

Surkastuneelle aukee haudan suu,

Ja varsi kylmän äidin helmaan vaipuu.

Oi, pianpa lentää palaamattomiin

Tää pyrinnön ja toivon taistohetki.

Kun tie niin lyhkäiseksi määrättiin,

Miks’ ennen loppuu riemumme kuin retki?

Sua kohden, mennyt aika, katsahdan,

Kuin pursimies päin kaipaamaansa rantaa.

Iloita, nauraa – ah, vaan lapsen suodahan,

Ja miehen taistella ja alttiiks’ antaa.

Mit’ on ne mailmat joita aaveksin,

Ne palmut, joita toivon unelmissa,

Majaani vertoin jossa kasvaelin

Ja kukkaisvauloihin sen tienohissa!

Vaan enpä itke. – Riemu entinen

Sydämmen kyyhkyltä jää löytämättä.

Vaan, armas muisto muinaispäivien,

Mun kanssan’ kulje antain mulle kättä!

Kentiesi matkan pääss’ yks’ armahin

Suo tiestä uupuneelle suojan lauhan,

Kentiesi vanhuus mulle takaisin

Luo lapsen unelmat ja entis-rauhan.

Kun kyyryksissä, sauva nojanain,

Sen huoneen nään, miss’ surut eivät jäydä,

Iloisna silloin mielin hautahain,

Kuin lasna muinen kehtohoni, käydä.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.