Lapsuuden muistit.
(Mukailtu.)
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Mä muistan ajan muistan muinoisen,
Kuin elon’ aamu kasvoillani loisti,
Ja povestani kasvoi ruusunen,
Sen kauneutta ei saanut myrskyt poisi.
Kuin onnellinen, kuinka viaton,
Kuin aamu-hetken vieno tuuli laaksoss’,
Riemun’ niinkuin taivas poudall’ on,
Ja kyyneleni niinkuin kaste laihoss’.
Sillon näin riemun kaikiss’ asuvan,
Maan iloisna kuin enkelitten käsiss’,
Ja tuulen humun, puron juoksevan,
Olevan lassa ja tavallani leikiss’.
Sä minun armas lapsuuden aikain,
Et enää sydäntäni virvoittele,
Laksot ne kukoistaa vuosittain,
Elon kukka kerran vain kukoistelee.
Turhaan koska kukkainen kuoleepi,
Sa virvoittelet sitä kyyneleillä,
Kalvakat lehdet hautaa hakeepi,
Ja varsi vaipuu maahan kylmän eillä.
Oi pian kuluu nämä hetketkin,
Jotk’ uhratttiin toimelle, toivoille,
Kun ihmisen ikä lyhyt mitattiin,
Miks’ ilonsa katosi jo matkoille?
Sä mennyt aika sua katselen,
Kuin merimies rakastaa rantoansa,
Ah ett’ iloilla, se olj vaan lapselle,
Vaan nuorisolle, ett’ olla huolissansa.
Mit’ on se maa, jossa on mun toivoin,
Se palmu, josta rohkeen ennustella,
Kotini suhteen, jossa ma kasvoin
Ja kukkaisten lapsuuteni ketoisella?
Ma en valita, riemu entinen
Ei enään lämmittele sydäntäni,
Sä armas muisti, sinä ainonen,
Oo sä mun uskollinen ystäväni!
Viel’ ehkä joku matkan lopulla,
Surulliselle lievityksen antaa,
Ehkä viimein ijällä vanhalla,
Se vanhan rauhani takasi kantaa?
Kuin vavisten sauvani nojassa,
Mä nään sen paikan, joss’ ei suru paina,
Haudan partaalle kuljen iloissa,
Kuin lassa, kätkyylleni kulin aina.

* * *


Lähde: Tapio 12.03.1864.