Laara: Toinen osa: VII. luku
| VI. luku | VII. luku Laara Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
VIII. luku |
Toista vuotta yhteenmenon jälkeen saapui Laaralle hänen syntymäpitäjästään näin kuuluva kirje:
– Koska vanhempanne, itsellinen Juuso Määttä ja hänen vaimonsa, ovat joutuneet kunnan varoilla elätettäviksi ja koska olemme varmalta taholta tietoon päässeet, että te oletten varallinen, niin kehoitamme teitä, vaivaishoitosäännön mukaan, pitämään huolen vanhempainne vastaisesta elättämisestä, jos tahdotten riitoja välttää.
- N – – kunnan Esimies.
Uteliaana, melkeinpä hyvillä mielin ensin katseltiin kirjeen ulkopuolta, mutta kun Reittu aloitti lukemisen, katosi Laaran hyvä mieli, ja loppuun päästyä hän oli aivan harmissaan.
– Kuka nyt olikaan tuo kirjeen lähettäjä ja mitä se on siinä toimittavinaan? kysyi hän ylenkatseellisesti.
Reittu luki uudestaan ja selitti, että se on semmoinen kunnan valitsema mies ja käskee elättämään vanhempia.
– Ymmärrän minäkin tuon verran, sanoi Laara. – Mutta mitäs on tuo »varmalta taholta tietoon päässyt», eikö siinä mainita mitään muista lapsista?
– Totta ne ovat köyhiä, niin se ei sentähden puhu niistä, selitti Reittu.
– Vaan ei siitäkään tule mitään, että minä rupean heitä yksinäni elättämään. Elättäkööt ensin ne, jotka ovat siellä, taikka elättäköön kunta. Ei minulla ole vanhempieni perintöä yhtään penniä, eikä siitä pitäjästä ansaittuakaan, ja mistä he nyt ovat tietävinään, että olen varakas. Tuota minä olen pelännyt, enkä ole antanut sinne mitään tietoa, vaan ovatpahan urkkineet.
– Ne ovat kyselleet joltain, sanoi Reittu, vaan sinne pitää vastata, että se on valetta.
– Sinne vastataan, päätti Laara varmasti. – Ja se vastaus pitää kirjoituttaa osaavalla miehellä, maksakoon minkä hyvänsä. Mene aivan tänä päivänä hakemaan tänne sihteeri Toiminen, syntynee tuo siltä, joka kuuluu tuomarillekin kirjoittavan.
– Sattuisiko joutamaan tänne? arveli Reittu.
– No, jos ei joutaisi, niin kirjoituta siellä. Ensin pitää panna, että minulla ei ole penniäkään vanhemmiltani saatua ja mikä vähän luullaan nyt olevan, niin se on kaikki entisen miesvainajani lasten eikä minun.
– Eihän se kumminkaan sillä lailla menne? huomautti Reittu, katsoen asiaa omalta kannaltaan.
– Kuuntelehan, eläkä sotke, tiuskaisi Laara. – Eihän siihen vastaukseen tarvitse kirjoittaa, että se jaossa tulee sillä lailla menemään, kunhan panee, että minulla ei ole mitään, kaikki on isäntävainajan lasten – jospa panisikin, että nuorimpain lasten. – Ja sitten, että ei minulla ole varoja sinne lähettää, ja jos tänne tuovat, niin kerjäämään ne täälläkin joutuvat, eikä niitä vieraassa pitäjässä kukaan elätä.
Moneen kertaan piti Reitun kuunnella, jotta neuvot pysyisivät muistissa, jos niin sattuisi, ettei kirjuri joutaisi tulemaan. Rahaa sai hän tarpeen varalta mukaansa ja päälliseksi kovat varoitukset, ettei saa penniäkään hukata muuhun ja että pitää tulla takaisin, niin pian kuin asia on toimitettu.
Myöhään yöhön odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eipä sitä kuulunut vielä huomispäivänäkään. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi yksinään, jos se siellä mitä retustelee ja heittää asiankin toimittamatta. Nämä yksinäänliikkumiset olivat Reitulla ensimäisiä, Laara oli ollut usein mukana ja pitänyt miestään tarkan katsonnan alaisena. Nyt se viimeinkin näyttää tapansa, kun se noin viipyy, ajatteli Laara harmissaan.
Toisen päivän iltamyöhällä se kumminkin tuli, ja Laara töytäsi jo kartanolla vastaan. Vakavasti päästeli Reittu hevosensa valjaita irti ja kartteli lähestyä vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti sitä.
– Mitä sinä siinä kieroilet kuin päätä vasten pieksetty hevonen? tiuskaisi Laara tervetuliaisiksi.
Huoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siinä ei auttanut syrjäileminen, täytyi seisoa suorana.
– Jopahan sinä rikoit lupauksesi ja joit siellä, potuutteli Laara. – Näytä rahat tänne!
Nolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta löytyi ainoastaan muutamia lantteja.
– Tässäkö ne ovat kaikki?
– Siinä ne ovat, alkoi Reittu selittää. – Sille sihteerille piti ensiksi hakea viinaa, ei sanonut kykenevänsä ilman kirjoittamaan, kohmelon valitti olevan.
– Valehtelet sinä! Näkeehän sinut naamastasi, että itse olet juonut.
– Täytyihän minun olla vähän toverina, ei sanonut yksinään maistavan millekään.
– Vähän sinä vaan olet ollut sillä toverina. Sinun ei pitänyt olla yhtään. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksinään valunut, niin sen parempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan minä. Tuliko se vastuukaan kirjoitetuksi ja lähetetyksi?
– Tuli se, vaan vasta iltapäivällä.
– Ja siihen asti sinä juottelit sitä ruojaa. Vieläkö se otti palkkaa?
– Otti neljä markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se kirjoittaa siitä samasta maksusta vielä vastakin, jos tarvitaan.
– Vai saisi tulla vieläkin juottamaan. Pitäköön. Ja olkoon tämä kerta sen syynä, vaan jos sinä vasta juot humalaan, niin varo itseäsi.
Reittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut enää vilpitön. Ajatukset hiipivät kirjurin kamariin, jossa oli viime yö juotu ja laulettu. Se elämä oli taas pitkän loman perästä jotain, sekä suusta että mielestä. Mutta kyllä sinne ei pääse toista kertaa. Salainen toivo jäi kumminkin jälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli tällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa.
Ahkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa rupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin vähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike pysähteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti, sylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina vähän väliä. Viimein täytyi lähteä kävelemään, kuin janoisen ainakin. Vasten ei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan.
Lammen takana, ulompana metsässä, oli pahainen mökki, josta Reittu oppi saamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sitä mielellään ruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pistäytyä tuontuostakin mökissä virkistyttämässä itseään. Toisinaan tahtoi paluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti ryyppyjä ja viipymään myöhänlaiseen. Täytyi selvitellä jossain niittyladossa ja hämärän aikana kotinsa riihessä taikka saunassa. Nämä varokeinot eivät kumminkaan pitkältä auttaneet, Laara huomasi viitteet ja otti asian entistä lujemmalle, pyörittelipä tulisimmilleen päästyä tukastakin. Reittu koki keksiä hätävalheita ja lujimman tullessa tunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenkään saalispaikkaa ilmoittanut.
Seuraavan kesän syksynä, kun eloja jo puitiin, löytyi jyväpussi toisensa perästä lammenrantaladoista. Laara oli jo päässyt tietämään, mihin niitä kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli ollut koko päivän tietymättömissä, lähti omin silmin katsomaan, missä se syönnöspaikka on, ja tuomaan miestänsä kotiin. Hän meni veneellä lammen ylitse, kulki sieltä noin puolituntia kestävän matkan metsäpolkua, jota kävellessä risteili mielessä kaikenlaisia harmillisia ajatuksia. Mitä oli ensinnäkin tehtävä tuolle juopoksi ratkenneelle mieshyväkkäälle, kun se aina lupaa parantua eikä siitä tule tuon valmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niistä vanhemmista, kun niiden elättämiseen yhä enemmän pakotetaan.
Mökin näkyviin tultuaan teroitti hän silmänsä, jottei etsittävä pääse pakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven käteensä. Huomaamatta hän pääsi tuvan ovelle asti, jota avatessaan näki Reitun istuvan mökin miehen kanssa pullon ääressä, mutta pian ne sen survasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyivät tietämättömäksi.
– Taisin tulla pahalla ajalla, kun niin säikähdettiin, virkkoi Laara.
– Ei tässä ollut mitään, selitti mökin mies. – Tuolla peremmällä olisi emännälle puuta istua.
– Enpä minä ole tullut tänne istumaan, eikö täällä liene muitakin istuvia kylliksi. Sitä minä tahtoisin kysyä, kenenkä luvalla täällä pidetään alituista viinan-kauppaa.
– Kuka sitä on sanonut, että täällä on viinan-kauppa?
– Sitä on sanonut jos kuka, ja näinhän minä omilla silmilläni, mitenkä viinapullo minun ovesta tullessani sivallettiin nurkkaan.
– Siitä ei ole myötynä yhtään tippaa, väitti mies. – Annoin vain pari varpaisryyppyä tälle isännälle.
– Vai varpaisten nimellä täällä vielä viinaa kaupitaan, vaikka lapsenne syntymisestä on jo puoli vuotta. Kyllä minä teille ensi käräjissä näytän, onko luvallista juoda vuosikausia varpaisia. Monettako kertaa se on tämäkin vieras? Ala astua tulisesti kotiin, mokoma rötkä!
Reittu vaivautui jaloilleen ja astua toikkaroi ulos. Laara seurasi kintereillä ja aloitti heti kartanolle tultua nuhdesaarnansa.
– Vieläkö sinä nytkin kykenet tekemään tyhjäksi, ettet käy juomassa... Nouse, nouse siitä veräjästä, eläkä kompuroi... No niin!... Siinä se nyt on silmillään... Laittaudutko pian seisoallesi...
Samassa tempasi hän kauluksesta koholle.
– Elä, elä, äännähti autettava, aloittaen uutena miehenä matkansa.
– Tiedä se, että jos vaan vielä tulet tänne, niin panen sinut tultuasi pönkän taakse tai ajan kokonaan tiehesi. Kuuletko mitä minä sanon, vai niinkö tajutonna sinä töllötät?... Elä mene siihen vesilätäkköön ... tältä puolen...
Laara tarttui päävaatteeseen ja pyöräytti siitä toiselle suunnalle, jolloin Reittu taas älähti: »elä, elä». Koko metsämatka oli yhtäläistä jupakkaa. Saatettava sai suullisten neuvojen lisäksi alituisia tielläpysymisohjauksia, milloin tukkaan, milloin muuhun ruumiiseen tuntuvia.
Veneen luokse ehdittyä alkoi syksyinen ilta hämärtää. Laara komensi miehensä veneen perään ja kävi itse airoihin. Mutta peränpitäjässä ei ollut paljon tolkkua venheen suoraan kulettamisesta, se kääntyili aivan väärille suunnille.
– Elä sinä heittiö kampeile, anna kulkea suoraan, komensi Laara.
Perämies oli tekevinään neuvon mukaan, mutta taas mentiin liiaksi toisaanne päin.
– Ja tästä matkan kulusta ei tule mitään, tuskaili Laara heittäen airot käsistään ja nousi ottamaan melaa pois.
Reittu luuli tultavan tukasta neuvomaan ja suojellakseen sitä väänsi ruumistaan sivullepäin, jolloin Laarakin sattui hoipertamaan ja horjahti pää edellä lampeen. Vene kaatui siinä samassa. Kiireinen uikahdus ennätti päästä Laaran suusta ennen umpeen menoa. Reittu oli iskenyt kätensä veneen laitaan ja pysytti päätänsä koholla vedestä. Juopuneenakin valtasi hänet kauhistus, kun Laaraa ei näkynytkään, mutta kohta kumminkin kohosi pää vedestä ylös ja kädet hapuilivat puolitietoisesti.
– Ui tännepäin, kehoitti Reittu.
Laara ei käsittänyt kehoitusta, mutta parhaiksi sattui hänen kätensä yhtymään veneestä irtautuneeseen tuhtolautaan, johon hän vaistomaisesti tarttui ja alkoi turskua vettä suustaan ja sieraimistaan. Nyt jo Reittukin älysi toverinsa voimattomuuden ja alkoi huutaa apua.
Kului kappaleen aikaa ennenkuin apumiehet joutuivat. Niillä oli pelko, että jos Laara on jo ennättänyt hukkua, kun ei sen ääntä kuulunut, eivätkä he hätäpäissään muistaneetkaan panna oman venheensä tappia kiinni, jonka vuoksi myöhästyivät enemmän. Hätäpaikalle ehdittyään näkivät he Laaran olevan aivan luiskahtamaisillaan tuhdosta ja riensivät häntä ensiksi auttamaan. Hän olikin jo niin voimaton, että oli tietämistä veneeseen saadessa. Reitun auttamisaikana makasi Laara kokkatuhdolla. Hän alkoi olla täydessä tajussaan, mutta ei saanut vilulta ja rykimiseltä paljon mitään sanotuksi. Kotirantaan tultua, kun piika lähti kädestä taluttamaan, äänsi hän ensi kerran:
– Voi voi ... kun on vaikeata ... tuo rykiminen .. kun meni vettä ... henkeen.
Pihaan päästyä nousi hän omin apuinsa lämmittelemään tuvan uunille, jonne piika kantoi kuivia vaatteita muutettavaksi kastuneiden sijaan.
– Ei sattunut saunakaan lämpiämään, sanoi Laara.
Piika juoksi heti viemään puita ja tulta saunan uuniin, mutta kun se oli joutunut, niin ei Laara tahtonutkaan lähteä, valitti päätänsä raskaaksi, se voisi löylyssä vain pahentua, eikä enää vilustanutkaan niin haitalle asti. Piika oli pannut kahvipannun tulelle heti pihaan tultua ja keitti sen lisäksi maitoa. Näillä lämmitti Laara itsensä ja meni sitten vuoteelleen kamariin.
Reittu oli peloissaan onnettomuuden johdosta ja vältelläkseen Laaran seuduilla olemista kylpi ensin pitkään ja meni sitten tuvan uunille maata, jossa nukkui raskaasti aamuun asti.
Laaran nukkuminen ei ollut niin rauhallista. Hänen vasempaan kylkeensä oli kovimmissa yskän kohtauksissa pistänyt ja joskus hartioihinkin, joka teki yön levottomaksi. Aamupuolella hän jo nukkui jotenkin rauhallisesti ja noustuaan vähän myöhemmin kuin muut lähti liikkeelle talouden toimiin ja katselemaan Reittua puhutellakseen. Tämä oli mennyt heti päivän valettua perunakuoppaa kaivamaan riihen kupeelle. Alkoi olla aamiaisen aika, kun Laara tuli sinne.
– Sinä et enää välitä minusta mitään, vaikka hukkuisin taikka muuten kuolisin sinun tähtesi, nuhteli Laara.
– Minkä minä osasin, kun olin itsekin hukkua? sanoi Reittu.
– Vaan kun et tullut yölläkään katsomaan, vaikka minun rintaani pisti, etten saanut nukkua kuin vähäsen, ja nytkin vielä tuntuu syvään hengittäessä.
– Enhän minä jaksanut.
– Ethän sinä jaksanut, kun... Hui! ... minua rupeaa kylmä karsimaan. Tule syömään sieltä.
Kiireesti he lähtivät tupaan ja Laara nousi uunille, mutta vilu ei herennyt värisyttämästä sielläkään. Reittu katseli jo asiaa huolellisemmin ja esitteli, että jos olisi ottaa suuhun jotain lämmittävää, semmoista kuin viinaa, jotta se ajaisi kylmyyden pois sisältä.
– Jopahan se viina säilyisikin meidän talossa.
Tämä jo koski Reitun omalletunnolle, niin että hän kesken syönnin pisti hatun päähänsä ja lähti semmoista kyytiä lammen rannalle päin, että siinä näyttiin jouduttavan. Vene kiiti lammen ylitse kiireesti ja suoraan, ei se nyt kieroillut. Ennenkuin muut osasivat aavistaakaan, viilsi se takaisin rantaan, ja silloin oli viinan puute loppunut. Sitä otti Laara ensin paljaaltaan, ja kun kahvi joutui, sitten kuuman kahvin seassa. Vilustaminen helpotti, mutta askareiden teko täytyi kumminkin heittää muille ja asettua sairastamaan.
Puolisen aikana oksetti kovasti, ei kelvannut ruoka eikä rohdot. Yskiminen kiihtyi ja hengitys muuttui lyhemmäksi ja kuuluvammaksi. Poskille kohosi sairaalloinen puna, silmäterät näyttivät suuremmilta ja kokonaisuudessaankin rasvaisen kiiltäviltä. Iltasella kasvojen puna lakastui, ne kävivät lamaantuneiksi. Yskä ja pistokset vaivasivat melkein koko yön, ja yskökset muuttuivat ruosteen karvaisiksi.
– Kyllä taitaa tulla kummat, sanoi Reittu toisen päivän aamuna. – Minä lähden tohtorilta kysymään neuvoa.
– Kunpa sinussa olisi senkään verran ... kun minun sinun tähtesi kärsiä tämmöistä...
Reittu olisi lähtenyt heti taipaleelle, mutta Laara tahtoi, että katsottaisiin vielä huomiseen asti. Hän luuli tulevansa paremmaksi, kun saattoi juoda vähän maitoa. Mutta iltapäivällä yskä ja pistokset kiihtyivät ja illan suussa hän oli yskään läkähtyä. Huulet muuttuivat mustansinisiksi, ja posket punoittivat ja olivat kuumat.
Nyt olisi ollut saatava lääkärin apua mitä pikimmin, mutta edessä oli pimeä syksyinen yö ja syrjätiet kulkea. Tämä yö olikin jo pitkä, sillä Laaran valitus kuului melkein lakkaamatta, kun joka rykäisylle pisti paljoa kovemmin kuin ennen. Vuoroon aina joku valvoi vuoteen vierellä, ollakseen jollain tavalla lievennyksenä.
Päivän hämärtäessä lähti Reittu matkalle, joko saamaan lääkäriä kotiin taikka ainakin lääkkeitä.
Mutta hänelle sattuikin huono onni. Lääkäri (toinen kuin tätä ennen) oli ennättänyt mennä toisten herrain kanssa metsästämään ja palasi iltamyöhällä niin täyteen »ladattuna» punssilla, ettei hänestä ollut työlle eikä tielle. Täytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin hän oli unisena ja äreänä puheelle päästäessään. Matkaan lähtemisestä ei uskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyvä kun sai lääkelipun, jolla pääsi apteekkiin.
Jo alkoi Reittua harmittaa tämä vastahakoinen matka, eikä hän malttanut olla ottamatta mielensä huojennukseksi pulloa paluumatkalle. Hän ajoi minkä ennätti, ryyppäsi väliin ja kiroilikin juoppoja.
Vedet pyörähtelivät Reitun silmistä sairaan huoneeseen astuessa, vaikka hän olikin sellaisena. Laara lepäsi tunnotonna, posket sinertävän punaisina, ja hengitys oli paljasta läähätystä, aivan kuin palkeella olisi tuhuttanut. Lapset itkivät mikä missäkin nurkassa.
– Mitenkä se nyt on? kysyi Reittu hätäisenä piialta, joka istui vartijana, silmät punaisina valvomisesta.
– Se on tuommoista, selitti piika. – Viime yönä jo houraili ja välistä päivälläkin.
Laara käännähti vuoteellaan, avasi silmänsä ja oudosti katsellen alkoi:
– Nyt ne ovat tuolla ... elkää tulla tänne ... menkää sinne mökillenne ... minä maksan ennen sinne ... ei kun ne tulevat ... minua hävettää, kun tietävät että olette vanhempiani ... noin huonot vaatteet ... minä ennen ... menkää, menkää...
Pelonsekaisin mielin kuunteli Reittu äänettömänä houreita ja alkoi kaivella taskuistaan lääkepulloja esille. Joku niistä oli särkynytkin matkalla.
– Eikö se tohtori lähtenyt? tuli piika kysymään.
– Ei lähtenyt varsin mielellään. Ennen olisi, kuulema, pitänyt hakea.
– Tokko se osasi sanoa, mitä se on tuo tauti?
– Niin tuo sanoi, että mahtaa olla keuhkokuumetta, kun minä sille selitin.
Piika avasi lääkepullon, kaatoi siitä lusikkaan, ja Reittu tuli nostamaan sairaan päätä, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei tämä sitä huolinut, työnsi vain pois ja alkoi hourailla. Väkisin he viimein kaatoivat, mutta ei siitä ymmärtänyt olevan mitään apua. Ei auttanut muu kuin täytyi katsoa, mikä tästä lopuksi seuraa.
Illan kuluessa muuttui hengitys lyhemmäksi, kurkku ja rinta korisivat. Koko tämän neljännen yön oli semmoista. Tunnottoman sairaan jäsenissä näkyi omituisia nytkäyksiä. Kaikki joukot, paitsi pienimmät lapset, valvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi houreisiin. Nyt taas hän tähysteli yli päänsä ja virkkoi:
– Elä nouse, isäntä, sinne ylös ... minä olen ihan syytön ... se on ihan valetta se luulo ... elä lyö sillä puukolla ... siinä ei ollut kuin yksi näkijä ... vaan Piatta ei sano ... se ... on ... se ... on...
Jännityksellä kuuntelivat läsnäolijat jokaista sanaa ja painautuivat sitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti tässä öisessä hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina. Aamulla alkoi hengitys käydä rennommaksi ja harvemmaksi. Päivän koittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen ympärille. Joku kävi herättämässä lapsetkin äitiään katsomaan. Ne käsittivät aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista liikkeistä, että jotain vielä surullisempaa on tulossa, ja pällähtivät itkemään kuin yhdestä suusta.
Parhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi enää liikahti, ja nyt näytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin perästä vetäisi sairas vielä lyhyen henkäyksen, jota tehdessä leuka nytkähteli alaspäin, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli kalmankalpeus, ja silmät painuivat kuopalle.
Muutamat naapurit ja jälelle jäänyt, sureva kotijoukko olivat saattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman näköisinä seisoivat lapset haudan partaalla ja katselivat hämillään pappia, joka heitteli multaa arkulle. Reittu seisoi vähän ulompana, kun oli tullut nauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian paljon juoma-aineita. Sietämättömästi kaiveli hänen kurkkuaan, ja suu oli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuvärssyä:
»Sä kuolo viet mun elämään.»