Laara: Toinen osa: VI. luku
| V. luku | VI. luku Laara Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
VII. luku |
Alkoi olla vuosi kulunut isäntävainajan kuolemasta. Siihen aikoivat jouduttaa uuden avioliiton alkamisen, ja Reittu meni sitä ennen pyytämään entistä appivaariaan väliaikaiseksi holhoojaksi lapsille.
Reitun ollessa siellä tuli mökin Piatta Kuhjolaan ja ilmoitti supakalta Laaralle, että hänellä olisi kahdenkesken sanottavaa, hyvin tärkeätä asiata. Laara vei Piatan pihanpäähän ja kysyi uteliaana:
– Mitä se oli se asia?
Rauhattomana vilkui Piatta kupeelleen, etteihän sattune olemaan kuulevia, ja alkoi:
– Se entinen renki Elias tuli sinne mökille ja houkutteli minut teiltä kysymään, saisiko hän tulla puheille käymään nyt iltasella, tai milloin soveltuisi.
Laaran kulmat vetäytyivät ryppyihin ja kasvoille ilmestyi vihan leima.
– Mistä se on tullut tänne? kysyi hän.
– Etelä-Suomessa sanoi olleensa töissä, selitti Piatta.
– Mitä varten se on nyt tänne tullut?
– En kysynyt sitä. Sanoi vaan tahtovansa puhutella.
– Mutta minulla ei ole mitään puhumista hänen kanssaan. Menköön vaan samaa tietä, jota on tullutkin.
– Niinkö minä sille sanon? kysyi Piatta, aikeessa lähteä.
– Niin saapi sanoa, vahvisti Laara. – Vaan jos luulee jääneensä vähälle palkalle, niin saakoon lisää.
Hän otti setelirahan ja käski viedä Eliakselle.
Piatta meni mökilleen, mutta pian hän palasi sieltä, tuoden rahan takaisin.
– Eikö sille kelvannut? kysyi Laara kummastellen.
– Niin sanoi, ettei hän ole tullut tänne rahan puutteessa. – Ja näkyi sillä olevan, kun kukkaronsa avasi. – Puheelle sanoi pitävän päästä, vaikka mikä olkoon.
– Mutta siitä ei tule mitään, tenäsi Laara. – Minä olen sen päättänyt, ettei se mies saa jalkaansa astua minun talooni, ja se päätös pitää.
– Vaan jos minkä tekee suutuksissaan, hätäili Piatta. – Se sanoi niin lujasti, että hänen täytyy päästä puheelle.
– Samapa se, sanoi Laara vihan välähdys silmissä. – Hennon minä puhutella, mutta en kotonani. Kohta tulen.
Piatta alkoi jo mennä, mutta mökille päästessä tapasi hänet Laara.
Rohkeasti astui hän tupaan ja meni sivulleen katsomatta peräpenkille istumaan. Elias luuli entisen ystävänsä olevan paremmallakin päällä ja meni tarjoomaan kättä.
– Samapa tuo on, virkkoi Laara ynseästi päätään heittäen ja tuuppasi vihaisesti kättä. – Ei tuossa puukko liene.
Elias peräytyi heti ja istuutui rahille, melkein selin Laaraan, ja huultaan pureksien vastaili:
– Ei tuo puukkokaan aina peloittane. Se on aikoja ja asioita myöten.
Seurasi vähän ajatuksen aikaa. Laara halusi mitä pikimmin päästä pois ja kysyi:
– Tätä nolottamista vartenko minua tänne niin väkivetoon haettiin?
– Nolotetaan, jos ei puhetta löytyne, vaan löytyipä sitä ennen, sanoi Elias entisessä asennossaan istuen.
– On minulla muutakin tekemistä kuin puukkojunkkaria tässä palvella.
– Lopeta jo pois tuo puukkopuhe, virkkoi Elias kärsimättömänä ja kääntyi Laaraan päin. – Eikö meidän välillä muuta olekaan? Tokko sinä muistat mitään niistä entisistä? Nyt minä tulin päättämään sitä asiata, jota luvattomasti ainehdittiin. Lopetetaan nyt luvullisesti.
Vihan vallassa kohosi Laara seisoalleen ja pikemmin huusi kuin puhui:
– Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä, pidä sinä kitasi kiinni, muuten minä vedän oikeuteen lyönnistä. Tämä asia ei ole vielä ennättänyt vanhentua.
– Vai ei ole ennättänyt vanhentua, sanoi Elias katkerasti naurahtaen. – Vanhentuneetko ne meidän muut välit ovat, vai mitenkä?
– Etkö sinä kuule, ryökäle, että meillä ei ole mitään muita välejä! Sinä et ole mikään kuuluva minuun!
– No niin se oikea ihminen puhdistaa itsensä. Vai en minä ole mikään kuuluva. Enkö siihenkään tyttöön ole mikään kuuluva...?
Nyt jo nousi Laaran viha ylimmilleen. Nyrkkiä puiden syyteli hän mitä peloittavimpia uhkauksia ja lähestyi syrjittäin ovea. Vihan kamaltamat olivat kasvot, kun hän vielä ovelta jälkeensä saneli. Ei niistä jäänyt entiselle ihailijalle suloista kuvaa mieleen.
Enpä minä sitä tuommoiseksi uskonut, ihmetteli Elias Laaran pois mentyä. – Mutta kylläpä se on... Mielelläni minä hennon olla hänestä erilläni, vaan on tuo niin ilkeätä, kun on se...
Piatta joutui heti pitämään Laaran puolta ja moittimaan Eliasta. Mutta tämä ei kärsinyt kumpaakaan.
– Se nyt on sillä lailla, että minun pahoistani pääsee tämä puolikunta, jos vaan omistaan, sanoi hän päättäväisesti nousten ylös. – Päivä karahkan kiertää, ennenkuin tämmöistä miestä näkyy näillä mailla. Hyvästi!
Tämä katkera hyvästin heitto ei paikalle jääneitä ensinkään surettanut. Melkein heti meni Piatta viemään tästä tietoa Laaralle, jolle se oli niin hyvä sanoma, että hän keitti sanantuojalle kahvit.
Pannun lämpimänä ollessa palasi Reittu holhoojan tiedustelusta Kuivatusta. Mielellään oli isäntä suostunut ja luvannut vielä itse käydä tuon asian toimittamassa valmiiksi. Nyt olivat jo Laarankin puolelta estelyt loppuneet, kumpainenkin tahtoi virkailematta asian päätökseen. Häätkin saavat jäädä laittamatta, niissä menisi vain varoja ja aikaa. Viivyttäviä esteitä ei heidän naimisessaan ilmestynytkään, kaikki meni aikomusten mukaan. Vanhin poika vaan tuli tiedosta hyvin pahoilleen ja koetteli lapsellisilla keinoillaan, niinkuin itkulla ja syömättömyydellä, saada äitiään estetyksi, mutta sai palkakseen vitsaa.