Laara: Ensimmäinen osa: IV. luku

III. luku IV. luku
Laara
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
V. luku


Kuhjolan talo oli Niittykylältä vähän erillään, pienen soikulaisen lammen rannalla. Talon eteläpuolta varjosti metsäinen vaara ja supisti viljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimmän päivän aikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku säde yletti katon harjoihin asti.

Tässä suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi jäänyt Matti Kuhjonen. Lapsetkin hänellä olivat jo aikaihmisiä, eikä niitä ollut enää kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt vävyksi ja asui vaimonsa kotitalossa. Tyttäret olivat myös naimisissa, niin että jäljellä oli vain nämä kaksi miestä, kumpikin tyyniluontoisia. Tuomaallakaan ei ollut vaimoa, sitä ei hän tullut ottaneeksi kirappaluontoisen äitinsä eläessä, sille vastukseksi, ja nyt epäilytti, miten lienee, kun ei isä käske, jos itse aikonee hakea. Sillä tavalla pysyi talo emännättömänä, ja syrjäiset arvelivat menevän sen sillä lailla vielä hyvän aikaa.

Emäntävainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi palvelusväkeään, varsinkin viimeisinä ikävuosinaan, ja uusien tiedustelussa oli hän käyttänyt apulaisenaan Lamminpään mökin Piattaa, joka asui miehensä ja lastensa kanssa jotenkin lähellä, peltojen päässä. Piatta huolesti vielä nytkin entiseen tapaansa, ja kun hänen mökilleen tuli Laara muutamana pyhänä, lähtivät he Kuhjolaan, ja tämä pestattiinkin siihen emäntäpiiaksi. Laara ei puhunut menostaan kellekään, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla, miksikähän tuo kylähaluinen Laara menee noin syrjäkolkassa olevaan taloon, seköhän emäntäpiian paikka sitä yksistään niin miellyttää.

Kun isännän Ulla-niminen tytär pääsi tämän tietoon, tuli hän asioikseen siitä puhumaan.

– No, ettekö te enää muita saaneet, kun tuon möttösen otitte, torui hän isäänsä.

– Se kun sanoi ennättävänsä kaikki askareet yksinään, ettei kuin kiireimpinä aikoina pitää vähän toveria, puolusteli ukko.

– Ei se ennätä ja jos ennättäisikin, niin eihän se osaa, tuskin lienee eläessään keittänyt, moitti Ulla yhäkin. – Parempi olisi, jos ottaisitte jonkun vanhemman ihmisen.

– Mikäpä niitä enää muuttelee, jurisi isäntä miettiväisenä. – Osannee tuo toki keittää, näyttäähän tuo virkeältä ihmiseltä, ja jos ei, niin pääseehän tuosta vuoden päästä.

– Sittenpähän näette, vaan uskokaa pois, pääsemättömissä siitä vielä olette, ennusteli toinen yhäkin.

Isäntä olisi jo saattanut myöntää tyttärensä tuuman oikeaksi, mutta asiassa oli se este, että Laara oli tullut pestatuksi, eikä viitsinyt lähteä peruuttamaan.

Kekriltä muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa liikkeelle, kun oli kuullut, että häntä on käyty moittimassa osaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pitänyt kaikki ennättää ja vieläpä niin, ettei siitä kuuluisi moitteita. Silloin täytyi käyttää mökin Piattaa apulaisena. Siltä sai vielä työn lisäksi muitakin neuvoja ja tietoja.

– Onko Piatta kuullut, mitä ne talon poissaolevat omaiset sanovat minusta? kyseli Laara kahdenkesken.

– En minä ole kuullut nyt mitään, rauhoitteli Piatta.

– Kuuluu se Ulla-niminen tytär käyneen täällä minua moittimassa ja nimittelemässä, harmitteli Laara.

– Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan tässä nyt tehtynä työt niinkuin ennenkin, tai vähän paremmin. Vaikka en minä saata entisiäkään piikoja moittia, hyviä minulle ovat olleet. Tämäkin viimeinen emäntäpiika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan en minä ilman ole ottanut mitään, käsitöitä tein milloin mitä, kulloin kuta, sillä eihän palvelijalla ole aikaa kaikkeen.

– Niin se on, vahvisti Laara, – ei sitä näy ennättävän. Minullakin on ollut syksystä asti ompelus mielessä, vaan ei sitä ennätä.

– Anna sinne mökille, kyllä minä teen, sanoi Piatta.

– Ei sitä viitsisi muilla teettää, se on niin halpaa työtä, epäröi Laara.

– Kyllä minä teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta?

– Ei. Se olisi vain semmoinen hame.

– Hameko? Mitä halpaa työtä se olisi? Olenhan minä emännillekin ommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi?

– Karttuunia se on. Ja sitten siihen pitäisi panna vähän toplinkia ja tikata täkin tapaan.

– Noo, kyllä minä semmoisiakin, naurahti Piatta. – Onhan kaikkia tarpeita?

– On muita, miten tappurat riittänee, niitä ei ole kuin yksi nyytillinen.

– Minulla on lisää, jos niinkuin loppumaan rupeisivat.

– Sepä hyvä... Antaa tulla hyvän vahvuisen... Viivytelkää hämärään asti, niin minä laitan ne yhteen nyyttiin ja vien tuonne pihaladon oven pieleen, josta saatte ottaa.

Kun Piatta palasi mökilleen, oli hän aivan hiessä päin kantamisesta. Kapeasta ovesta ei kuorma tahtonut mahtua kulkemaan, kun hameeseen oli katsottu tarvittavan tappurain ja karttuunin lisäksi monta muuta lajia. Nyytistä ilmestyi ensin iso leipä, sitten vasikan takapaisti ja porsaan pääpuolisko, sekä parit hajanaisia sukkia, täynnä villoja. Kun Piatta oli vakuuttanut tekevänsä halvempiakin töitä, uskalsi Laara pistää vanhat sukatkin mukaan kysymättä.

Näihin töihin ei ollut aikaa ja mikä vähän oli, sen tarvitsi iloitakseen. Etupäässä olisi Laara halunnut koettaa kuntojaan muiden kanssa. Omassa sukupuolessa ei löytynyt enää vertaista, ja sen vuoksi olisi ollut yritettävä miesten kanssa. Mutta Kuhjolassa näytti olevan kaikkein vähimmin tilaisuutta tähän huviin. Isännästä ei ollut vanhuuden takia ajattelemistakaan, Tuomas taas oli liian vakava leikkiin antautuakseen, ja renkipoika huono kutus ja sen lisäksi liian halpa käsitellä leikilläkään. Toisinaan sitä Laara nutisti lattiaan ja kutkuttelemalla kidutti hyvän aikaa, jos ei ollut muita kuin Tuomas mailla, jota poika rukoili aina avukseen. Mutta Tuomas oli säälimätön, katsoi vain ja naurahteli, vaikka poika pyöri keränä lattialla käsissä. Irti päästyään se läähätti ja moitti Tuomasta auttamattomuudesta.

– Mitä sinä antaudut sen käsiin, juokse pakoon, neuvoi Tuomas.

Poika ei olisi mielellään pakoon lähtenyt, se tuntui miehen puolesta niin häpeältä. Hyvin usein ei Laara viitsinyt tuota kiduttaa, hän keksi keinoja päästäkseen voimallisemman kimppuun, ja viimein se keino löytyikin.

– Mihinkähän minulta lakki hupeni? kaipaili kerran Tuomas ruualta päästyään.

– Jos sinä pistit sen suuhusi, ilventeli Laara istuen penkillä, toinen käsi selän takana suojassa.

– Ei minulla niin nälkä ollut, tuumaili Tuomas, jatkaen hakemistaan. – Onkohan sitä kukaan kätkenyt, pitää sanoa.

– Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen kädet polvelleen ja siirtyen lähemmäksi seinää.

– Vaan kyllä se on sinun takanasi, päätti Tuomas. – Anna pois.

Laara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhjäksi. Silloin ei Tuomas enää malttanut olla ryhtymättä kiinni, saadakseen pois hattunsa. Mutta varuillaan Laarakin oli ja ylös hypäten tommautui heti ryöstäjään käsiksi. Samalla heitti hän hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa viemään sitä pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara pitääkseen huolen siitä, ettei Tuomas päässyt hakemaan. Eikä se päässytkään niin hevillä ryöstäytymään, täytyi vaan tarttua kiinni, ja nujua jatkui kotvaksi aikaa.

– Yhdyitpähän kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua, kutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut.

– En ottanut vielä oikein, puolusti Laara hengästyneenä. – Mutta kyllä minä toisella kerralla paremmin.

Tuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienistä kepposista ei Tuomas ollut milläänkään. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut heittäytyminen leväperäiseksi. Milloin katosivat käsineet, silloin täytyi ottaa Laara käsille, eikä sitä yhä käynyt heittäminen kostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrjälleen, jos heittäytyi siihen lepäämään. Sattuipa jo isäntäkin tapaamaan heidät nujakoimasta, eikä se siitä näyttänyt olevan suotua, joshan ei erittäin vihassakaan ollut.


Kuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei erittäin suurta, mutta oli siinä kerrakseen. Hän oli nyt saanut kuin uudet silmät itselleen, joilla näki asioita toisin kuin ennen. Enemmän kuin puoli talvea oli Laara ollut heillä, ja mikä piti olla silmillä peitteenä, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on. Tuomas ei enää kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan, josta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmettä. Kuinka erinomaisesti se käveli ... miten tukeva ja soma se oli, katsoipa miltä kohti hyvänsä... Tuo leuka ... entä nuo salasta katselevat silmät, jotka näyttivät näkevän kaikki, mutta ei katsovan mihinkään... Miten kauniisti tuo pää oli aina takana kenossa ja kuinka somasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse kävellessä. Jo oli kumma, ettei tuota ennen huomannut...

Tuomas ei pysynyt ihastuksesta enää pitkällään, vaan Laaran tupaan tultua nousi istumaan ja jotain tehdäkseen meni tuopista juomaan. Hän oli taas autettu. Laara läikäytti juomista rinnoille ja silloin heti käsiksi kastamaan. Tämä ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sitä nauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sillä niitä tahtoi Tuomas omilla kasvoillaan kostutella.

Isäntä oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli kuullut kamariinsa jytäkkää ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen kestäessä katsomaan. Hän aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin toiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas lähti kiireesti ulkotöille, vähän häpeissään, kun oli ollut niin katsomaton.

Laara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua katkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan mukaan. Siitä kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sitä häirinnyt lehmien ammunta eikä lammasten määkynä. Raskasta vesiastiaa taikka heinäsylystä nostaessa ääni vähän taukosi, mutta alkoi taas uudestaan, milloin törmäten heinäkasaan, milloin vesiammeeseen ja heiniä eteen viedessä suoraan lehmän karvaiseen korvaan.

Työt tehtyään tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nöyränä kysymään isännältä, tahtoiko tämä, että saunaa lämmitetään.

– Jos ennätät, niin jospa lämmität, sanoi isäntä.

– Kyllä minä ennätän, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja kääntyi poispäin.

– Kuulehan, Laara, kielteli isäntä rauhattomasti liikahdellen.

Laara pysähtyi ja oli varma, että nyt nuhdellaan.

– Niin, että minä olen katsonut tuota, alkoi isäntä tavoitellen sanojaan. – Minä en oikein salli sitä, että te tuon Tuomaan kanssa niin paljon telmitte, en ollenkaan minä sitä salli. Se on toisinaan niin, että se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sitä minä en ollenkaan salli, se on nyt sillä lailla se.

– Eihän me ole arvattuna, että isäntä niin pahaa tykkää, puolusteli Laara. – Leikkiihän nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos isäntä ei sitä salli, niin ei leikitä vasta.

– Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi semmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä annan eron tulla.

Laaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein kuulumattomasti sanoi:

– Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pitää mennä muualle.

Isäntä huomasi vaikutuksen ja lähestyen selitti:

– En minä tarkoittanut, että Laaran tarvitsee lähteä meiltä, vaan kun minä olen tässä niin yksinäni, niin minähän tässä tarvitsen hoitajan, ja kyllä me ehkä Laaran kanssa sovitaan, kunhan tässä ollaan ja tuumataan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan laski isäntä kätensä Laaran vyötäisille ja katsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. Tämä kävi vähän hämille eikä osannut sanoa mitään. Siivosti siirtyi hän pois isännän käden koskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui hyvältä, oli ilmestynyt enemmän kuin etsiäkään osasi. Hän oli samanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on viehättävillä liikkeillä saanut säyneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyömyniskaisen ahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siinä nyt osaa kallistua! Ensimmäinen olisi miellyttänyt enemmän, mutta jos se ei tartu niin varmasti, että saisi vedetyksi perille asti.

Huomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut vähäksi aikaa, mutta kun se taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei se ehkä enää sovellukaan hänelle.

Seuraavan hämärän aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas turhaan kisan aihetta Laaralta. Ehkä se pelkää isän tulevan, ajatteli Tuomas. Siinä pelossa se tuvassakin viivyttelee vähemmän kuin ennen. Hän ei aavistanut, että muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan. Eteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myös muuttunut leikkisäksi, mutta siellä näyttäytyi Laara yhtä pelkurina ja selitti, ettei hänen, köyhän tytön, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten sattuu tuolla joukossa nuorten kanssa.

– Enemmänkös minua pitää pelätä kuin nuorempia? kysyi isäntä.

– En minä teitä pelkää, vaan kun en ole vielä milloinkaan leikkiin antautunut salaisuudessa, niin ei isäntäkään tahtone sillä minua halventaa, puolusteli Laara viattomana.

– Ei, en minä toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti isäntä ja sai sitä sanoessaan vähin estelyin osoittaa käsin koskemalla hyvää tahtoansa.

Ujoillen irtautti Laara itsensä, mutta ei silti pitkäksi aikaa pakosallekaan mennyt. Heidän välinsä kävi päivä päivältä yhä tuttavallisemmaksi. Isännän turpean kömpelöt jäsenet näyttivät nuortuvan, niin että hän liikkui pihatoimissa entistä enemmän. Muutamanakin päivänä oli siellä sen verran haittana, ettei Piatta päässyt tuomaan tyhjää piimähinkkiään suoraan tuvan puolelle, vaan täytyi pistäytyä navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja kummasteli, että ken täällä on.

– En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti Piatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja katkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää.

Laaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi:

– Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee.

– Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta. – Mutta tuo Tuomas minusta on kummempi, kun ei jo ota emäntää; olisi tämmöisessä talossa emännällekin työtä.

– En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan. – Kyllä minä ennätän nämä työt.

– Laara taitaa pelätä, että siitä tulisi palveltava, arveli Piatta. – Vaan minä ajattelen, että mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies panna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei tarvitse palvelemista pelätä.

– En puutu enkä toukahda, sanoi Laara halveksien.

– Miksikä sinä niin kovin välinpitämätön olet, ihmetteli Piatta. – Saattaisihan siinä katsoa omaakin etuaan. Mitäpä sitä kenenkään elävän ruuasta rupeaisi huolta pitämään.

Laara jo alkoi huomata, että kenenkä elävän ruuasta tässä neuvottaisiin huolta pitämään, ja ikäänkuin ei olisi koskaan huolta pitänyt, virkkoi hän:

– Ettäkö minä... Odottakoon, vaan elköön pitkästykö.

Laaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta ymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä kupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut tämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä. Mutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko Laara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi mihinkään luuloon.