Laara: Ensimmäinen osa: III. luku
| II. luku | III. luku Laara Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
IV. luku |
Heti kesän tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle sulhasiksi. Isän puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yrittää tuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin päättäneet.
– Kyllä tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan isä ensi sanakseen, kun tietoon pääsi. – Antaa hänen vielä varmistua.
– Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies. – Nämä kuuluvat jo olleen kihloissa kevätmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan pois.
– Sitten en lupaa senkään vertaa, koska tässä on jo rosvon konstia käytettynä, rupesi hän lujemmaksi.
– Tuopa Miina pois, mitä olet ottanut, ja se on sillä hyvä pitkäksi aikaa. Kaikkea pitää kuulla! Minä olin neljännelläkymmenellä, kun menin naimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta näiden pitäisi päästä naimisiin, vaikkei syrjäinenkään heistä ymmärrä enempää kuin kananpojista, että kukkojako ne ovat vaiko kanoja, vielä vähemmin he itse. Ajatelkaahan vielä vuosi tahi kaksi, kun on isän koti kummallakin.
Eivät siinä auttaneet selitykset eikä mitkään. Miinankin täytyi tuoda kihlat pois, ja silloin saivat vieraat mennä, jos halutti. Reittua hävetti kovasti, kun hänetkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti kihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielellään pitänyt. Hän olisi salakättä antanut ne takaisin, mutta ei sattunut tilaisuutta. Täytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi päästä talon väen huomaamattakin. Tämä lupasikin toimittaa niin, että Miina tulee iltasella hänen aittaansa, joka on tallirakennuksen suojassa, joten sinne voi päästä muilta salaa.
Reittu lähti puhemiehineen ajamaan, mutta he eivät menneet pitkältä, kun asettuivat muutamaan taloon yöksi. Sanoivat hevosen jalkain heltyneen, joten sillä ei raaski yötä myöten ajaa. Toinen mies kääntyi tästä jäljilleen ja oli vähän jälkeen ilta-asettumisen takaisin. Hän tuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtymäpaikalle. Hiljaapa ne ovat, ajatteli hän kuunneltuaan oven takana. Hän kopautti, mutta ei kuulunut sittenkään. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi jonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikettä, joku lähestyi ovea avaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyvältä, kun saa puhutella ketään pelkäämättä ja antaa kihlat takaisin. Hän puristi heti oven raolle päästyä avaajan kättä mitä ystävällisimmin, vaan huomasi, että se olikin Laara.
– Ka, Laarahan se... Missäs Miina?
– Oli se täällä, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti painaen oven kiinni.
– Vai niin, virkkoi Reittu pettyneenä ja istuutui vaatekirstun kannelle.
Laara oli varustanut kynttilänpään ja sytytti sen palamaan. Sitten hän istuutui sänkynsä reunalle, päällään melkein punainen hame ja valkea nuttu, johon oli ommeltuna pitsiä kaulukseen ja hihansuihin.
– Jopa tämä matka meni vätykselleen, virkkoi Reittu vähän aikaa ajateltuaan.
– Mitä tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara.
– Mitenkä niin? kysyi Reittu.
– Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintöä, kun on tuommoinen lauma noita pienempiä.
– Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin...
– Mitäpä sillä muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake.
– Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi.
– No, jospa minä tuon nyt jo sanon, että kyllä se on kitulias, vahvisti Laara. – Näkeehän sen ulkoapäinkin. Eihän kenenkään terveen ihmisen kasvot ole noin valkeat, on niissä toki punakkata enemmän. Sen vuoksihan se isänsäkään ei antaisi vielä mennä naimisiin, kun tietää sen kivulloisuuden.
– Jokohan tuo asia olisi niin? epäili Reittu.
– Niin se on, vahvisti Laara mitä ystävällisimmin. – Jo toki on toista, jos ottaa terveen, vaikkapa sillä ei olisikaan niin paljon perinnöitä.
Reittu ei ensinkään tarkastanut viimeistä esitystä, kun tuo Miinan kivulloisuus oli niin äkkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani ajattelemaan. Laara ei häntä enää puheillaan häirinnyt. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa hänen pyöreä leukansa tuli huomattavasti näkyviin. Kynttilänpäätä piteli hän toisessa kädessään ja kuljetti sitä kahtaanne päin, seuraten silmillään liekin kallistelua. Hän liikutteli sitä vuoroin ylös ja alas, niin että tuli yritteli sammua.
– Mitenkähän minä nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa ajateltuaan.
– En uskalla sanoa, virkkoi Laara. – Vaan jos itse olisin poikana, niin kyllä sitten tietäisin.
– No mitenkään tekisit? arveli Reittu vilkastuen. – Kääntyisitkö uudestaan takaisin, vai menisitkö kestään huolimatta Miinaa etsimään.
– Sitä en ymmärrä, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi. – Ehkä en ... no en minä siihen uskalla...
Hän ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa.
– Vaan minä teen kumminkin niin, että käyn tuolla tuvan puolella, teki Reittu päätöksen.
Laara ei virkkanut siihen mitään. Yksin jäätyään nousi hän tyytymättömänä ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon.
Ulkona oli melkoisen valoisa. Reittu lähti kiertämään asuinhuoneiden taitse kartanolle, ja ilokseen huomasi hän Miinan olevan valveilla ja istuvan keittiön akkunan edessä. Heti kiipesi hän kiveyksen päälle, pidellen käsillään akkunan pielistä.
– Takaisinko sinä käännyit, kuului kuiskaus sisäpuolelta.
– Niinhän minä käännyin, etkö sinä sitä tietänyt?
– En minä arvannut.
– No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu. – Eiköhän sinne sisäpuolelle uskaltaisi tulla?
– Eihän se olisi luvallista, vaan jos pääsisit hiljaa, niin minä tulen ovia avaamaan.
Vanhempikin väki oli päivän tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin että kuuli joitakin ripseitä ja epäilyttävän varovaisen ovien avaamisen. Isäntä nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei oltu kuin vasta puheen alussa.
– No eihän siitä erosta tullutkaan mitään, sanoi isäntä nuhtelevalla äänellä.
Toisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata.
– Tämä asia näyttää nyt lähtevän huonolle jäljelle, jatkoi isäntä. – Jos teidän ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, että menette yhteen, mutta sillä puheella, ettei saa tulla minulle jäljestäpäin valittamaan, käyköön hyvästi tai huonosti. Nyt on omassa vallassanne.
Isäntä heitti heidät kahden, muistuttamalla lopuksi, että tällä kertaa on levon aika, puheet pitää lopettaa lyhyeen ja mennä pois.
Rakastuneita hävetti tämä kohtaus; se tuntui alusta kylmältä kylvyltä, mutta pian he selvisivät ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle.
Syksykesällä joutuivat häät. Ensin ei ollut aikomus kutsua ketään vieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehkä alkaisivat naapurit nauraa, että niinpä laittoivat tyttärensä kuin kerjäläisen taipaleelle. Siihen lisäksi muistui mieleen entisiä pitovelkoja. Viime talvena he olivat olleet Kuhjolan emäntävainaan hautajaisissa, ja nyt oli tuo Kuhjolan isäntä, Matti, ensimmäiseksi kutsuttava. Karvonen ei ollut Kuivatun isännän mieliystävä, mutta eihän sitä viitsinyt olla kutsumatta emännän takia ja kun oli oltu niiden häissä. Likeisimmät naapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset.
Häiden alussa istuskelivat vieraat vähäpuheisina. Vaimoväellä oli aina jotain, miehet tuhrasivat parhaasta päästä piippuinensa, yhtyen silloin tällöin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja ilmoista. Suuhun saatua alkoi vähitellen miestenkin seura vilkastua, pieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua kuin että Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen rinnalle ja alkoi tälle hiljaa supatella. Katsojat näkivät näiden kumpaisenkin kasvoista, mitkä asiat ovat puheena. Tämän yksinkertaisen leskiukon rinnalla oli Karvosen hyvä näyttää sukkeluuttaan. Ukko vain enimmäkseen kuunteli, ja turpea naama myhähteli silloin tällöin nauruun, kun toinen kiihkeästi ja viekkailla silmäniskuilla koetti saada selitettäväänsä asiaa vaikuttamaan. Nykäisipä jo nutustakin ja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siitä ohitse kahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut lähelle kuuntelemaan, mutta Karvonen ajeli niitä ulommaksi. Kiireesti pistäytyi hän talon mieheltä ryyppyjä saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle paikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi Karvonen hitaasti käsitellä kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa kaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan.
– Nosta sinä leskimies pääsi pystympään, kiihoitteli hän Kuhjolaista. – No niin, ihasteli hän, kun toinen oli mieliksi vähän kohentautunut. Katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi.
Laara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eikä antanut teeskennellyn vakavan muotonsa vähimmästäkään vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat jotain hauskaa sanoivat, silloin hän suupielten liikahduksella naurahti ja antoi silmäluomiensa vähän loitota toisistaan ja taas verkalleen painua tuohon salaperäiseen pienuuteensa.
Emäntien puolta kiertäessään ei Laara ollut yhtä huolellinen ammatissaan. Siellä hän ei yrittänytkään tavoitella edeltäpäin neuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeitä: tuoda töräytti vaan ottajan eteen, milloin lähemmä, milloin ulomma, ja katseli siinä seistessaan noiden »onnen saavuttaneiden» vaatteita ja täyteläisiksi paisuneita vartaloita, ja silloin mateli mielessä salainen kateus. Yhdenkin tiesi näistä olleen niin köyhän kuin hän nyt, mutta tuossa se istui arvokkaana toisten rinnalla eikä näyttänyt hänestä välittävän enempää kuin nuokaan toiset, otti vaan mitään puhumatta ja katsomatta. Tätä kohtaan tuntui kateus suurimmalta.
Laara oli päässyt kahvin kantajaksi pyrkimällä ja toivoi, että siitä toimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siinä hän kumminkin pettyi sillä loma-aikoina käskivät keittiöön astioita pesemään ja kantamaan sieltä takaisin sinne, missä niitä tarvittiin. Sivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos seisahtui maille odottamaan pyytäjää, sattui sitä hyvin harvoin. Toisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta toinen ojensi kättään. Morsian ja sulhanen siellä etumaisina hyppelivät, eivätkä nekään välittäneet mitään, vaikka olivat ennen käyttäneet apulaisenaan... Niin .. no ... siitä ne ... samapa se, ajatteli Laara.
Illempana, kun hämärä muutti loukkopaikat vähemmän valoisiksi, huomasi Laara olevan hänenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun tuolla hämärässä porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri käsi ja samalla työntyi jotenkin lähelle parrakas naama, yritti Laara parkaista suun täydeltä ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena puhkuen meni hän kamariin, jossa oli talonväkeä sekä muutamia emäntiä, ja tunsi mielensä byvittyvän, kun saa noiden muutamankaan arvoa vähän alentaa.
– Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi hän.
– Minkälaisia ukkoja? alkoivat jotkut udella.
– Semmoisia, joilta ei saa rauhassa liikkuakaan, jatkoi Laara päätään keikautellen.
Jokainen vähän ällistyi, mitä siellä on tapahtunut.
– Olkoot jos kuinka pitkäpartaisia, niin pitää minut nähdä alalleen, kiihtyi Laara valaisemaan asiata, kun huomasi että vaikuttaa se.
Jokainen jo alkoikin ymmärtää, mutta ei yksikään rohjennut tarkemmin kysyä, kun pelättiin olevan seurassa liian läheisiä. Toiset jo nousivat siirtyäkseen toisiin huoneisiin, paikoilleen jääneet rykästelivät puheen puutteessa.
– Vai on täällä semmoisia, jotka eivät näe Laaraa alalleen, tarttui Karvosen emäntä Laaran puheeseen. – Eikö nyt tekisi mielesi meille palvelukseen?
Tämä odottamaton kysymys pani Laaran suun aivan äänettömäksi. Ylpeänä ja vihoissaan hän lähti toisiin huoneisiin. Mutta tuo tehty valitus ei tuonut mitään hyötyä, hämärissä käytävissä saattoi kohdata äskeisiä vastuksia. Uutta valitusta ei tullut tehdyksi, kun ensimmäinen kävi niin nolosti. Nyt hän oli kerrassaan herennyt luottamasta vaimonpuoleisiin, niin nuorempiin kuin vanhempiinkin. Ne halveksivat häntä aivan kaikki, mutta mitenkäpä niille saanee kostetuksi, ne ovat niin arvokkaita olevinaan.
Ensimmäinen oli kotiinsa kiirehtimään Karvosen emäntä, ei niin omasta puolestaan, vaan että saisi pois miehensä häpäisemästä ihmisten pitoja. Mutta tämäpä ei ollutkaan niin halukas, kun oli vasta päässyt oikealle juhlatuulelle ja löytynyt monipuolista huvia. Muiden liikkeiden tähden oli Kuhjolan isäntä jäänyt vähälle puhuttelulle ja nyt lähdön edellä täytyi sitä palkita. Monta kertaa meni emäntä ulos, mutta vielä täytyi palautua, eihän se tullut. Kärsimättömänä tarttui hän jo käsipuoleen kiinni viedäkseen puoliväkisin.
– En minä raskisi vielä lähteä pois tuon ukon luota, toimitti se vastakynttä karhitessaan. – Se taitaa jo ruveta katselemaan noita tyttöjä, vaikka siinä ensin alapäisenä istua luuhotti.
– Anna katsella, jos katselee, mutta sinä joudat hyvin kyllä, kiukutteli emäntä ja kiskoi mukaansa.
Ymmärtämättömät heidän menolleen naurahtelivat, mutta toiset katselivat surkutellen.
– On niitä miehiä jos minkälaisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen joukossa.
– Onhan niitä, myönsi toinen. – Vaan tuo Miina taisi saada hyvän miehen.
– Ei tuosta ole kuulunut erittäin pahoja, vaikka ainahan niitä naimisen aikana ollaan jotain löytävinään, sanoi eräs emäntä, joka oli Reitun kotiseuduilta. – Kertoo nuo jotkut nähneensä sen jolloinkin ryyppyisenä, eivätkä sano olevan ahkerinta laatua työntekoon.
– No kyllä se niistä korjautuu, kun tuosta vielä miehistyy, niin että alkaa oma ahneus tulla.
– Ehkäpä sen isä paneekin nämä eri paikalle asumaan, siihen jääpi vielä pari poikaa kotipaikallekin.
Keskustelu taukosi, sillä nyt valmistautui morsiusjoukkokin lähtöön. Matkaa oli sulhasen kotiin pitkänlainen syöttöväli, mutta kovasti ajaen ei siinä mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tietä.