Kuulehan sinä, kuoma kulta
Kuulehan sinä, kuoma kulta Kirjoittanut Otto Manninen |
- Kuulehan sinä, kuoma kulta, Kotilaisen Otto:
- »ei ole hoppu hyväksi», se on vanha oiva motto.
- Kun sinä varroit tähän asti, varro viikko vielä
- pitkällä ja leviällä, lempiällä miellä.
- Viikon päästä vanua saat vaikka kiinni partaan,
- jollet päässe noudantahan nuottihalus hartaan.
- Yritelty yhtä toist’ on kyllä virrentynkää,
- mutta kun tuli mistä lynkä, mist’ ei edes lynkää!
- Katsos, kun on annettu niin heikko henki raiska,
- ei sen auta ahertaa, jos ei ole ensin laiska.
- Nyt on ollut perätysten monta pitkää pyhää,
- ehkä se nyt viikon vierren vaaksan virttä kyhää.
- Kun on paha kelkassa, on pakko vetää kelkka.
- Minkäs voin, jos kukkumaan en ole kultahelkka?
- Kiskoksin nyt minkä jaksan, minkä kestää jukko.
- Reki raskas, hepo heikko, kuiva purtotukko.
- Varro vielä, ehkä saadaan puretuksi pulma:
- hyv’ on hurskas juhdalleen, mut jumalaton julma.
- Sitten vasta kun sinä itse pistät pillit soimaan,
- tiedän että asia pääsee vauhtihin ja voimaan.
- Pillit, viulut, huilut soi ja raikuu torvet, sarvet,
- vuoroin soolot helisee ja pauhaa kuoroparvet.
- Kaikki käy kuin tanssi vain sun puikkos tahdin mukaan,
- kun sujuis sanat vain sen kanssa myötäsukaan.
- Terve sulle, kallis kaima, Lohensurma suuri.
- Ah ja voi, kun moinen mull’ on eessä runokuuri,
- perinpohjin penkoa nyt täytyy fatabuuri,
- jotta tulis kantaatti, ei kantaalia juuri.
- Täytyy puhki puskea, vaikk’ oisi eessä muuri,
- taistella kuin engelsmannin kanssa ennen buuri.
- Ollappa nyt uupumaton, uljas trubaduuri,
- jolta sointuis solkenansa molli sekä duuri,
- juoksis juoksemalla joka virren krumiluuri,
- vaan olen kaita kaimas vain, en soiva niinkuin bruuri.
Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.