Kuormamies

Kuormamies. Suomennos J. L. Runebergin teoksesta. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Vanha Spelt ei unhotuksiin jäädä saa,

Kuormamiehen virkaa tek’, ei korkeempaa.

Hän, kuin vertaisensa, unhottua saiskin,

Jos hän nimeltään ei oisi ollut laiskin.

Maksoipahan silmät luoda vanhukseen,

Häneen, samoin ajamaansa hevosten:

Josko kaksijalka askeleitaan säästi,

Nelijalka potkat tuskin rientoon päästi.

Miten kulku kävi, ruokko samoiten,

Karru ukon pää ol’, häntä hevosen;

Kiplo kantoi maille tomun tallistansa,

Spelt hän nenällään toi noen pankoltansa.

Janan jälkipäässä aina nähtiin ne,

Ettei naurust’ ollut puute, tietty se,

Hepo torkkuin astui, rattaill’ lepäs miesi,

Miten kuormall’ ukko pysyi, lempo tiesi.

Hiljaa sentään matkustettiin, vähittäin

Yhä etemäksi tultiin Pohjaan päin,

Kuljettu koht’ oli Pohjanmaata puoli,

Hän, kuin Uudellamaalla, yhtä vähät huoli.

Samaan tapaan myöskin matka edistyi,

Sama nauru hän miss’ ajoi, pysähtyi,

Naurain roiskoittiin, sep’ oli täsmällänsä,

Selkään sekä ulkoa ett’ eläintänsä.

Tiess’ ei muutosta, ei mieless’, olossa,

Spelt ei parantunut, tiettiin tapansa;

Selkäsaunat kesti ukon virkanuttu,

Löylyttynä virkaa teki Kiplo tuttu.

Niinpä viimein päästään Siikajoellen,

Jäljell’ on vaan jääkkö maasta isien.

Sekin kohta saalihiksi jäädä saattaa,

Vaan voi heikko kostaa, vahva voidaan kaataa.

Ennen iltaa ensi voitto saatihin,

Paon päivä voiton päiväks tehtihin,

Takaisin viel’ laine syösty kuohahtaisi,

Virta muuttuis, karkoitettu karkoittaisi.

Kohta kävi kehoitus mies miehellen:

Aamull’ olkaa kaikki valmiit matkallen,

Kuormat, väki kuntoon illan alkaessa

Riemuin etelään päin aamun koittehessa.

Ol’ yö, kaikki valmis, maattiin rauhoissaan,

Nuori Blume vänrikki ei maannut vaan,

Urho oli tulikiihkoisalla miellä,

Tupa kuumaks tul’, ei saanut rauhaa siellä.

Ulos astui. Oli synkkää, hiljaista,

Taivon tähdet tyynet loisti kirkkaina

Idässä vaan metsän lehväsillä palo’

Punertava koitteen juova, päivän salo.

Ketään ihmistä ei nähty, vaunut vaan

Hevositta, Pohjaa kohti, paikallaan;

Kaikki oli kuin ol’ ollut, eikä toisin,

Matka taaskin alkais tavoin yhtämoisin.

Eipä, – vähän toisin oli sentään nyt,

Vaikkei varjoss’ sitä silmä keksinyt:

Hepo valjaissa ja rattaat perimäiset

Olivat nyt käännetyt ja esimäiset.

Mies ol’ ohjiin käynyt valmiiks kärryin luo

Blume luottanut ei silmiins ”Spelthän tuo”.

Vanha Spelt, jok’ ajoi maata kyyryssänsä

Päätä korkeampi nyt ol’ entistänsä.

Niinkuin nuori ol’ hän pystö varreltaan,

Harmaa tukka riippui hänen harteillaan,

Muoto, nenä pesty, poskein hohde myössä

Kirkkaammin kuin päiväll’ loistivat kesk’-yössä.

Nuori Blume tuskin oiskaan tajunnut:

”Mikä ihme, ukko, sun on muuttanut,

Sinä, nokisin ja laiskin maasta mennen,

Olet siisti, valmis rientoon muita ennen”.

”Ken on lian, noen pessyt kasvoiltas,

Ken on kamman iskenyt sun tukkahas?

Vaan pääseikka, ken sun valveelle saanut,

Jok’ et päivilläkään torkkumasta laannut?”

”Nuori herra”, vastas vanhus tyynissään,

”Hiljaa käydään, oma maa kun jätetään,

Tietäin, että pakeneepi oma kansa,

Maata paremp’ on, kuin olla valveillansa”.

”Pessyt miksi vanhat kasvon’ olisin?

Häpeä niill’ loistanut ois selvemmin;

Kärsin pilkkaa, häväistystä mielelläni,

Kävin suruss’, siitä noki nenälläni”.

”Muuttunut on, väki voitti taistelon,

Suomi sangen laajan’ edessämme on,

Enää tahraa ei jää maamme kunniahan,

Kehtaa mies nyt olla puhdas kasvoiltahan”.

”Rumpu käymään saakaa, kansa kokohon,

Yö on kulunut, jo kirkas päivä on!

Kun tul’ levähtää juur, silloin sen kuin lennä;

Jalo herra nuor, nyt aik’ on joutuin mennä!”

Lähde: Ilmarinen 28.4.1871.