Kuningas Harald Harfagar

Kuningas Harald Harfagar

Kirjoittanut Heinrich Heine

Suomentanut Eino Leino. Runo on julkaistu Lukutupa-lehdessä 6.4.1901

yhä aallon impeä kaulaa

meren pohjassa vuodesta vuotehen;

ja aallot ne vierii ja laulaa.

Veden neitosen tenhon vallassa hän

ei elää voi, ei kuolla;

kaks sataa vuotta jo kestänyt

on autuas turmansa tuolla.

Pää sylissä neitosen lepää hän

ylös katsoen kasvoja niitä,

joit’ ikänsä kaiken hän katsonut on

ja saanut ei kylläksi siitä.

Näin harmeni hapsensa kultaiset,

luut poskista esiin astui,

koko kasvot on kuoleman kellertävät –

ne usein kyynelin kastui.

Kas, usein hän rakkauden unestaan

ylös kimpos ja untansa torjuu,

kun ylhäällä myrskyt meuruaa,

lasilinna helkkää ja horjuu.

Ja usein on hän kuulevinaan,

miten tuul’ sotahuutoja kantaa,

käsivartensa nostavi riemuiten,

alas taasen vaipua antaa.

Ja usein on kuni kuulis hän

merimiesten laulavan siellä,

miten kuningas Harald Harfagar

oli uljahin urhon tiellä.

Niin syvästi itkee ja nyyhkyttää

sen kuullessa kuningasvainaa.

Alas aallotar nauraen kumartuu,

hänen suullensa suutelon painaa.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.