Kun matkalla sattumaltaan

Kun matkalla sattumaltaan.

Kirjoittanut Heinrich Heine

Ma kultani perheen näin,

Niin siskonen, äiti ja taatto

Mun tunsivat tervehtäin.

He kysyvät, kuinka voinen,

Its’ yhtenä huudahtain,

Ett’ en ole muuttunut lainkaan,

Pait ett’ olen kalvas vain.

Ma tiedustin tantit ja mummot

Ja voimiset muidenkin,

Myös kuin voi pienonen penttu,

Tuo haukuin vienoisin.

Kun vointia nainehen kullan

Käyn viimeksi urkkimaan;

Saan ystävällisen vastuun,

Ett’ oli hän viikoillaan.

Ja onnea toivotin silloin

Ja sievästi sammalsin,

Ett’ oisi he hyvät ja hällen

Veis terveitä tuhansin.

Mut siskonen välihin huusi:

”Mun penttuni, kiltti niin,

Tuli suurena hulluksi aivan

Ja Rheinihin heitettiin.”

Tuo pieni on ilmetty kulta,

Jos lainki hän naurahtaa;

Sama silmien isku on hällä,

Joka mun niin kurjaks’ saa.

Lähde: Heine, Heinrich 1887: Runoelmia. Suomentanut Oskar Uotila. G. W. Edlund, Helsinki.