Kun matkalla sattumalta
| 3. Kun matkalla sattumalta Kirjoittanut Heinrich Heine |
- Kun matkalla sattumalta
- Ma kultani perheen näin,
- Isä, äiti ja pikku-sisko
- Mun tunsivat tervehtäin.
- He kysyi, kuink’ olin voinut,
- Taas samassa vakuuttain,
- Ett’ en mä muuttunut ollut,
- Mut ett’ olin kalvas vain.
- Ma tiedustin tädit ja mummot
- Ja pitkäpiimäiset muut;
- Ja ma pentua kysyin, jonka
- Niin kiltisti luskutti luut.
- Myös naitua kultaa ma kysyin,
- Noin sivumennen vaan;
- Sain ystävällisen tiedon,
- Ett’ oli hän viikoillaan.
- Ja onnea toivotin silloin
- Ja sievästi sammalsin,
- Ett’ terveiset lämpimät multa
- He veisivät tuhansin.
- Huus pikku-sisko väliin:
- ”Siro pentuni, kiltti niin,
- On suureks ja hulluks tullut,
- Ja Reiniin heitettiin.”
- Tuo pieni on ilmetty kulta,
- Jos lainkin naurahtaa;
- Sama silmien isku on hällä,
- Mi mun niin kurjaksi saa.
Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.