Kultaiset torvet
Kultaiset torvet Kirjoittanut Otto Manninen |
- Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi,
- kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.
- Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus –
- runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.
- Oli raikkaampi laulu leivosen siivekkään
- sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.
- Oh lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen
- suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.
- Oh raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin,
- syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.
- Oh ylhempi tuike talvisen tähti yön,
- tulikeijut kun Pohjan kaarella karkeloi.
- Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään,
- mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.
- Oli kuumempi suur’ elon kutsu, mi rientämään
- sotarintaan sen myriaadeja haltioi.
- Syke riemukkaamp’ oli rintojen syttyväin,
- sulosilmästä silmä kun juopuen onnea joi.
- Uni uljahampi, mi ain’ ylös korkeuksiin
- ylimaisiin hohtavat temppeliholvit loi.
- Poven kaipaus polttavampi, mi outoin taa
- tarumerten rantoja uusia unelmoi.
- Oli hartaampi virsi, mi vierellä hautojen
- eron murtamille viel’ elontoivoa toi. –
- Säveltulva tuo elon kaikkeus-kanteleen,
- mi tuimana raastaa, mi armaana ailakoi –
- mitä rinnalla sen, runo, pienet piirtosi ois?
- Vain raukea kaiku, mi katkelman toistaa voi.
- Rivi jälkiä vain – yli ratsue ylhäinen
- meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.
Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.