Kukkula
Kukkula Kirjoittanut Otto Manninen |
- Humisevan holvin
- alla polku loiva,
- monin mutkin, polvin
- ylös kiemuroiva.
- Virsta virstan jälkeen
- nousemista kestää.
- Näköalan välkeen
- metsän seinä estää.
- Joskus oja, aita,
- oudompaa ei uutta.
- Mikään tien ei taita
- yksitoikkoisuutta,
- tarjoo tavatonta,
- maksavata vaivan.
- Muistat tietä monta
- samanmoista aivan.
- Astut, astut vitkaan,
- uupuvat jo jalat.
- Tuskin huomasitkaan,
- kun jo aukee alat.
- Pälvipäihin hiiluu
- täys jo päivän terä,
- keltalainein kuluu
- halme, pellonperä.
- Taukoo tasamaaksi
- laki vaaran loivan,
- vainioksi, haaksi
- talon vankan, voivan.
- Puunto pirtin seinän
- honkapuulta hohtaa.
- Pitkän pihaheinän
- halki polku johtaa.
- Tanhualle sauvas
- tiellä vuoltu vaipuu,
- samoo katse kauas,
- kauas niinkuin kaipuu.
- Etäisyytten ääriin
- näkyy estehettä
- peninkulma-määriin
- metsää, vuorta, vettä;
- korvet, järvet jalot
- kimalluksin kirkkain,
- tanteret ja talot
- ihmisvaltaa virkkain;
- kylät, kirkot vasten
- kaukaisuutta salon
- näkyy koossa lasten
- korttitornin, -talon.
- Yks on suuri yhä,
- näyttää suuremmalta:
- kuultopylväs, pyhä
- korkeutten valta;
- holvit humuisammat,
- korkeampi rinne,
- vallat vaurahammat
- taloittuneet sinne.
- Pitkät pellot heillä,
- tähdet tähkäpäitä.
- Sieltä silmänneillä
- tiet ei seinäkkäitä.
- Vaara vaaran päällä,
- laajempi sen laki.
- Vasta tunnet täällä,
- kunne haavees haki.
- Laakson tuskaa tuimaa
- tunnet kukkulallasi
- huiput nuo sua huimaa,
- alangot ei allas.
Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.