Kukkula

Kirjoittanut Otto Manninen


Humisevan holvin
alla polku loiva,
monin mutkin, polvin
ylös kiemuroiva.
Virsta virstan jälkeen
nousemista kestää.
Näköalan välkeen
metsän seinä estää.
Joskus oja, aita,
oudompaa ei uutta.
Mikään tien ei taita
yksitoikkoisuutta,
tarjoo tavatonta,
maksavata vaivan.
Muistat tietä monta
samanmoista aivan.
Astut, astut vitkaan,
uupuvat jo jalat.
Tuskin huomasitkaan,
kun jo aukee alat.
Pälvipäihin hiiluu
täys jo päivän terä,
keltalainein kuluu
halme, pellonperä.
Taukoo tasamaaksi
laki vaaran loivan,
vainioksi, haaksi
talon vankan, voivan.
Puunto pirtin seinän
honkapuulta hohtaa.
Pitkän pihaheinän
halki polku johtaa.
Tanhualle sauvas
tiellä vuoltu vaipuu,
samoo katse kauas,
kauas niinkuin kaipuu.
Etäisyytten ääriin
näkyy estehettä
peninkulma-määriin
metsää, vuorta, vettä;
korvet, järvet jalot
kimalluksin kirkkain,
tanteret ja talot
ihmisvaltaa virkkain;
kylät, kirkot vasten
kaukaisuutta salon
näkyy koossa lasten
korttitornin, -talon.
Yks on suuri yhä,
näyttää suuremmalta:
kuultopylväs, pyhä
korkeutten valta;
holvit humuisammat,
korkeampi rinne,
vallat vaurahammat
taloittuneet sinne.
Pitkät pellot heillä,
tähdet tähkäpäitä.
Sieltä silmänneillä
tiet ei seinäkkäitä.
Vaara vaaran päällä,
laajempi sen laki.
Vasta tunnet täällä,
kunne haavees haki.
Laakson tuskaa tuimaa
tunnet kukkulallasi
huiput nuo sua huimaa,
alangot ei allas.


Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.