Kuihtuneita korsia.

Kirjoittanut Otto Manninen


Syysmyrsky metsissä mellastaa,
Kesän vehmaan vihreän kellastaa,
Suven sulot säälittä riistää, riipii,
Ja kuolo hyinen se jäljessä hiipii.
Niin kolkkona aallon huokaus soi,
Niin vaisusti korvessa vaikeroi.
Suven kuolinvirttä syksy laulaa,
Ja talvi kirstun jo kiini naulaa.
Ja sitten kaikki on haipunut pois,
Kuin kuunahan ollutkaan ei ois.
Satu tuskanriemuisa ruusun ja perhon
Se sammunut alle on viileän verhon.
Mut päivyt uus sepä päiviä luo,
Sen suukkoihin verho jo sulaa tuo,
Ja kukkaset uudet sijalle saa sen,
Ja kukkia perhoset kosii taasen.
Ja riemuisat heillä on taasen häät, –
Mut katsoppa tarkemmin niin sä näät,
Näät korsia, lehtiä vanhoja vielä,
Ne uinuu uusien juurella siellä.
Ne aikaa sitten on kelmenneet
Ja kuolon kourihin kylmenneet,
Ei niiss’ elon nestehet enää juokse,
Ei tunnu enää entinen tuokse.
Pois toivot ja tuskat on povestaan,
Pois muistot menneestä suvestaan.
Vain kuolon kieltä ne kuiskuu mykkää,
Kun uus elo uhkuen haudalla sykkää.
Ja kohta ne mullaksi muuttuu maan,
Niist’ uudet kukkaset voimii vaan,
Kukat kuurot kuiskulle kuolon, jotta
Kevät pettää, mut syksy se tekee totta.

O[tto]. M[anninen].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.