Koulutaival

Koulutaival Kirjoittanut Otto Manninen

Mies ajoi taivalta talviyön,

pään päällä korkeat tähdet

ne tuikki kuin tutkien: minne, mies,

ylen varhain yöllä jo lähdet?

– Te kohtalon korkeat tähdet, en

minä lähde, vain olen saatto.

Sois valkenevan, sois valkenevan

tien laaksoista lapselle taatto.

Reen perässä pienoinen matkamies

vain uinui lämmintä unta.

Havulehviltä hahtuvat leijaillen

loi nukkujan luomille lunta.

Uni onnenlämmin – viel’ olematon

oli ongelma: kunne on tieni?

Pian pitkä taival on takana päin –

se oliko vain uni pieni?

Yhä vuodesta vuoteen ohjasit noin

käsin varmoin ne kouluretket,

kodin kultaisen mailt’ eron haikean

ja riemuisat palaushetket.

Monet valvoit ne talviset taipaleet,

oli parrassa pakkasen kuuraa,

mutt’ utuiset toiveet ne tornejaan

niin kauas, niin kauas muuraa.

Mitä toivoit niin, mihin uskoit niin,

mihin kaipaus niin oli suurta,

siell’ että kaukana kasvattaa

sa hennoit herkintä juurta?

Mikä lupaus loisti, ett’ uskaltaa

oman oudoille teille raskit?

Kera suurten tuntemattomain

mitä suurta laskua laskit?

Nyt päättyi päivies haave ja työ,

työ raskas raatajan harmaan.

Nyt ummess’ on silmä, jok’ ohjasi tien,

kun uinahdin turvaas varmaan.

Nyt laaksoista lähdet, on loppunut

elon taival, Jumalan koulu;

jo vapaus joutui vaivoista maan,

lepo vain, koti, juhla ja joulu.

Unt’ uinut syvää nyt, matkamies,

mutt’ uinuos turvaisasti.

Joku Suuri ja Korkea ohjaa ties,

sen ohjaa perille asti.

Ajat uinuen kotihin kaukaiseen,

on kulmilla kuoleman kuuraa,

mut torneja toivojen korkeain

sisin sielujen kaipaus muuraa.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.