Kotiinpaluu (Manninen)

Kotiinpaluu

Kirjoittanut Otto Manninen


Kuin kiehtovin Kirke, kuin tenhoavin Delila
suvimaan sulot rannat ne hurmaten loisti ja hohti.
Mutt’ äkkiä silloin kuin kurkien kiitävä kiila
kaikk’ aatokset siivin sinkosi pohjoista kohti.
Siell’ ainoa ilmojen all’ oli oikea paikka,
se raikas ranta, mi rauhattomuuteni viihtää.
Pikalähtö – ei auta muu – pikavauhtia, vaikka
teräsorhin on kiireessä kitka nyt, mahdoton kiihtää!
Ohi vilisi maat. Yhä pohjoisempana puhkui
juna juostessaan ja vingahti veturin pilli.
Kevät! Pohjola! Siellä, siell’ urvut nuoret jo uhkui.
Kuin houkutushuuto se humisi, vieno ja villi.
Ja huimana kunne jok’ aatos jo edellä hyökkää,
olen siis, olen vihdoin, vihdoin itse jo siellä.
Näen tuttuja vain: mäen vakaa honka se nyökkää:
»Elinjuurias ethän pettänyt pitkällä tiellä?»
Ja lammen aamuinen, uneksivainen laine,
sinikaihoa katseessa, minuun silmänsä luopi:
»Mikä kaukaisilta on mailta ja meriltä maine?
Joko tullessaan suvi soutavan sotkani tuopi?»
Ja kuusi myös, kotikuusi, siintävin siimein,
vain latva kultana hohtaen huomenen koissa,
se virkkaa: »Tulithan, tulithan vieraista viimein.
Sua kaipasin, kauan viivyit, veikkonen, poissa!»
Ja pienen pienoisen, lempeän, leikkivän nuhteen,
oi ystävät, tervehdyshymyynne piilevän huomaan
kuin viime häiveenä pitkän ja pimeän puhteen:
»Sinut, sinutkin talveen ois tarvittu rattoa tuomaan!»
Tulis olla mun tuntoni haavoina kaikkien harhain,
mitä seikkailin ma, kun tie veti vierahin viirein,
tähän tuohon kun pantu on aikani, voimani parhain,
tätä tuota kun tuomiset myös ovat, koottua kiirein.
Mutt’ ei, kevät sees, kevät laupias käy mua vastaan,
jos tuhlaajapoikana tulenkin, laatii jo juhlaa,
maan luvatun, lumotun loihtii se pohjolastaan,
se siintoa, sointua, kukkia, kaikkea tuhlaa.
Se ihmeen tekee: voin iloita vielä kuin lapsi,
sydän oudosti sykkii, onnesta itkee ja nauraa.
Käy vakkoineen vakomaalt’ isä valkeahapsi,
isä itse – ken siellä nyt kylväis muu kevätkauraa!
Ja toinen on – tuo, joka vankkana vakoa ajaa,
visu veljeni, vaalija viljansa, tarhansa taimen.
Hän hoitaa huolella karjaa ja maata ja majaa,
minä huoleton vain olin tuulien, pilvien paimen.
Ja tuoll’ oma äiti, niin hopeakutri ja kuuru,
pihapihlajan alla jo hyörii puuhaten pöytää.
Emon silmä on kirkas, ei himmennä huolien huuru.
Ilon, kadonneeksi jo itketyn, taas sydän löytää.
Mitä siitä, jos matkasin maita ma harhaan ja hukkaan!
Jo on taidollisempien, voitollisempien vuoro.
Kotiranta näin kuunaan viel’ ennen ei puhjennut kukkaan,
näin helkkynyt ei kevätleivojen korkea kuoro.
Mitä siitä, jos miettisikin veli mielin nuivin:
»Kevätkiireen keskellä juhlako joution vuoksi!»
veli, jonk’ osa ain’ oli kannikka kovin ja kuivin,
tylyt työn oli valjaat, kun toinen valtoinna juoksi!
Käyn luo, käden upotan jäykkään mä känsäkouraan:
sen vaivasta leipäni, ah – emon leipoman, maistoin!
Olen onnesta päihtynyt, varmaan kai vähän houraan,
vaan täält’ imen intoni kaikin juurteni vaistoin.
Minä koin, mit’ on kuulua yhteen, kuulua tänne
pyhän ehdottomasti, eroittamattomasti,
sydänsäikein kaikin – kuin liiaksi kiskottu jänne
ne värisi, kaipasi, kestämisrajaansa asti.
On tääll’ oma pohjani, täällä jo ammoisin polvin,
täält’ alkoi kerran ja tänne sai palata retki.
Tääll’, alla aamun hohtavan temppeliholvin,
nyt sydämessäni on syvä hartaushetki.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.