Kolminainen kuolema
Kolminainen kuolema Kirjoittanut Otto Manninen |
- Yks ystäväkriitikko, toinen vihamies
- ja kolmas kojukuningas, leveä lihamies.
- Yks ulkona ulvoi, yks suitsutti loukkoon,
- yks nylkypuukkoa joudutti joukkoon.
- Niin johdolla tuon jalon kolmois-oppaan
- otus joutui ostajan joulusoppaan.
- Meni, mist’ on niin moni mennyt muukin,
- läpi Suomen kuunpäiväisen kultaruukin.
- Jäte sentään jäi – sit’ ei kieltää sovi,
- näes maassa on museo, muusain hovi.
- Sijan faunafennica-eksemplaarit
- saa aina, vaikk’ ahtaat on hylly-paarit,
- sisusnäyte jahka on spriissä ja jahka
- on naftaliinilla parkittu nahka.
- Ei sieltä se siirry, ei nouse, ei putoo.
- Tomugloorian vuodet sen korviin kutoo.
- Mut surmatun sielu on rauhaa vailla,
- sen pakko on harhata haamujen lailla.
- Kun keskiyön kaameat kellot kajaa,
- veripaikalle sen veto kumma ajaa.
- Sitä polttaa kohtalon kolkko pulma:
- elon mailta miks ero joutui julma?
- Kisat miksi kirkkahan, nuoren aamun
- piti vaihtaa jo virkaan haikean haamun?
- Jos yksin tai kaksin ois vaaninut vaara,
- ois vanheta saanut kuin Abraham ja Saara.
Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.