Kiusaukset

Kiusaukset. Kirjoittanut Otto Manninen

Tykö hiipii kiusaaja tumma tuo:

Sa katsees vuorelta kauas luo.

Sen kantoa kauemmas kaikki saat

sa vallita kaupungit, kansat, maat.

Jos maahan lankeat, painat pääs,

käyt palvelemaan mua, käskijääs.

Sa paastosit paljon, – min palkan sait?

Sa kysyit, ja vastasi suuri Vait!

Sa etsit, on löyttysi yksi: maa

se maaksi jällehen tulla saa.

Sa etsit ihmistä, – turha työ:

veli veljeä lyö, veli veljen myö.

Hait Jumalan-merkkiä, – sait kenties:

olet paininut yössä ja onnut, mies!

Moni jumala kuoli ja vanheni uus;

pyhä sulle on yks: oma elämänpuus.

Jätä pilvet ja vuoret, ja piiri maan

omas on, maan suureks sa mainitaan.

– Maan lapsi, Ihminen vastaa näin:

Min pyrkinyt lien, pyrin pystyssä päin.

Mink’ etsinyt, etsijä pieni, lien,

ylös suurempaani ma suuntasin tien.

Ylös tähtiin maasta ja tähtien taa,

siks että on ahdas ja matala maa.

Suur’ aurinko on, – mit’ on suuruus sen?

säen ahjosta vain sepon ainahisen.

Ja kaikkeen, mit’ aurinko-luoja loi,

kuka luotu kaihonsa myydä voi?

Ota kaikki, mit’ on, ja sen syntyä suo,

mikä sielussa huokaa: luo minut, luo!

Sitä palvele, jott’ yhä suuremp’ ois

Jumal-aate, jost’ Ihminen elää vois.

Sitä palvele tai mene pois!

– Ja kiusaaja kirkas se väikkyy luo:

Laps eksynyt, suojan ken sulle suo?

Sinä korvessa käyt, sinä hyljäsit tiet,

sinä rakkahiltasi rauhan viet.

Pääs päällä ei rauhan tähteä näy,

vaan Pitkäisen leimaus pilvestä käy.

Päin turmaas uhmaten rynnäköit, –

ja tiedätkö myös, mitä teit, ketä löit?

Rikot taattojes uskon ja toivon ja työn:

opas ollako voit läpi suuren yön?

Ja valmis siihenkö liet, jos myös

oma poikas polkee noin sinun työs?

Pyhän, kultaisen muistatko lapsuus-maas?

Majat hurskaat paistavat: palaa taas!

Älä surra suo emon syntymääs

kuin tulta, mi turmion töille pääs!

Jätä uhman aatos, ja autuaat

sun sieluus siintyvät rauhan maat.

Ja päällä pääs tulimiekka lain

on armon valkea lilja vain.

– Näin vastaa Ihminen, lapsi maan:

Miks syntyvä kuolleille uhrataan?

Ja raskain kahle ja raskain ies

miks on, min rakkainta rinta ties?

Pyhä, korkea päivä, sun on se syys,

ett’ ihminen kahleetta kasvaa pyys.

Pyhä, korkea päivä, sun on se syys,

ett’ itää mullasta Ihmisyys.

Tulenpatsas ylhä, jok’ yhteen viet

tuhatvuotiset kerran toiviotiet,

sinä käsket: käy! jos mentävä lie

meren punaisen tie, veren punaisen tie.

Ja ken tiest’ ei tingi, ei luovu pois,

sukuluopion työnkö hän tehnyt ois?

Nimess’ aamuruskon, mi ain’ on uus:

vanhurskautt’ ei vajakasvuisuus!

Yli etsijän käy pian unho ja yö,

mut tiedän: on jatkuva, täyttyvä työ.

Ja on turha se ollut ja tuomion saa,

jos yö sama auringon sammuttaa.

Mun on määräni viljellä Maa.

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.