Kirjeitä Afrikasta/8
| Kirjeitä Afrikasta/7 | Kirjeitä Afrikasta VIII. Kirjoittanut August Pettinen |
Kirjeitä Afrikasta/10 |
Sisällys: Nimi. — Asema. — Pinta-ala. — Maanlaatu. — Ilmasuhteet. — Kasvillisuus. — EläinkuntaOndonga on kansanomainen nimitys. Luultavasti on joku ndongalaisten esi-isistä ollut tämän niminen mies, jonka mukaan sitten hänen jälkeläisensä, eroitukseksi muista ympärillä asuvista heimoista, ovat nimittäytyneet ndongalaisiksi eli Aandonga’ksi (sing. Omündonga = ihminen — ndongalainen, plur. Aandonga = ihmiset — ndongalaiset) ja muodostamaansa pientä valtiota sekä asumaansa maata ruvenneet kutsumaan esi-isänsä nimellä Ondongaksi; tahi on ollut tämän-niminen paikka, johon joku siirtolaisperhe tahi joukko aikoinaan asettui, ja joka sitten joukon enentyessä ja asuttujen seutujen laajentuessa jäi maan ominaiseksi nimeksi. Varmuudella ei voi määritellä tämän nimen johdannaisuutta, kansan traditioni kun ei ulotu niin kauas; mutta se nyt ainakin on varmaa, että kansa itse on sen omistatanut maalleen ja valtiolleen.
Paikallaan ei siis ole nimittää Ondongaa Ovambo’ksi[huom. 1] tahi vielä hullummin Ovampo’ksi, kuten muutamat maassa matkustaneet tutkijat ja metsästäjät ovat tehneet sekä sitten heidän mukaansa monet muut, jotka ovat joutuneet ja joutuvat tuota nimeä käyttämään. Niinpä esim. Andersson kirjoituksissaan käyttää nimitystä Ovambo Ondongaa tarkoittaessaan. Galton taas näkyy tuntevan Ondonga-nimityksenkin, mutta hänen mielipiteittensä mukaan on se sama kuin Ovambo, sillä hän ei tee mitään eroitusta näiden molempien eri nimityksien välillä. Maassa paljon matkustellut metsästäjä Green-vainaja, joka kyllä tunsi kaikki Ambo-valtiot, näkyy hänkin totutun tavan mukaan käyttäneen Ovambo-nimeä Ondongan asemesta. Mutta Ratzel ”Völkerkunde’ssaan” uskaltaa mennä vieläkin pitemmälle näiden nimien väärinkäyttämisessä. Jos tahdotte tietää, mikä Ondonga on, vakuuttaa hän teille tiedemiehen varmuudella sen olevan ovambopäällikön asuinpaikan (der Residenz des Häuptlinges von Ovambo[huom. 2].
Omituista on vielä huomata, että mainitut tutkijat eivät tee mitään eroitusta maan ja siinä asuvan kansan nimen välilla, kuten edellisestä käy selville; vieläpä eri heimoista, jopa jonkun heimon yksityisestä jäsenestäkin puhuessaan käyttävät heimojen yleistä nimeä. Tämän mukaan sitten Ratzel esittäessään erään ndongalaisen nimittää häntä ”Ovambo’ksi” (ein Ovambo, pro Omündonga). Niin oikealta kuin tuo nimitys siihen tottuneen korvissa kuuluneekin, on se yhtä hullunkurista kuin jos joku tahtoessaan esittää esim. savolaisen tyypin sanoisi: ”tämä on suomalaiset”[1] tahi — väärin käytettynä myös maata merkitsemään, kuten edellä on mainittu — ”tämä on Suomi.” Kyllä ymmärrätte!
Kansa itse kuitenkin tekee tarkan eroituksen puheena olevien nimityksien välillä. Ondonga — kansan kielellä — on kuningaskunnan nimi, Aandonga sen asukkaiden; Uukuambi on kuningaskunta, Aakuambi sen asukkaat j. n. e.
Totta kyllä on, ett’ei kansa käytä määrättyä, kaikille heimoille sekä maalle, jossa nämä heimot asuvat, yhteistä nimeä; jokainen heimo tuntee vaan kunkin erikoisnimen, ei mitään yhteistä, joka luonnollisesti tulee siitä, että kukin heimo pitää itseään eri kansana, tuntematta ja tunnustamatta vähintäkään sukulaisuus-suhdetta toisiinsa. Mutta tuon puutteen voi helposti ja ainoalla tavalla poistaa muodostamalla kansan omasta kielestä mainituille käsitteille yhteisnimet, tarvitsematta niiden tulkitsemiseksi käyttää ja lainata puutteellista ja erehdyttävää vieraskielistä nimeä. Kansan kielestä ja sen sääntöjen mukaan sepitettynä heimojen yhteisnimi on: Aa’mbo sekä heidän maansa yhteisellä nimellä Ambomaa.
Mitä sanaan ”Ovambo” tulee, on se hereron-kieltä ja tarkoittaa Herero-maan pohjoispuolella asustelevia, maataviljeleviä heimoja; ei koskaan maata.
Lukija suonee hymäntahtoisesti anteeksi polemiikkini, jolla olen häntä ehkä jo lii’aksi rasittanut. En voinut jättää näitä seikkoja mainitsematta, joskaan ne eivät suoranaisesti kuulu aineesen.
Ondonga on yksi Ambomaan monilukuisista pienistä kuningaskunnista. Se sijaitsee Ambomaan itä-eteläisessä kulmassa, noin 17° 40’ ja 18° 6’ välillä eteläistä leveyttä sekä 16° 2’–6’, välilla itäistä pituutta. Pohjoisessa rajoittuu se Uukuanyamaan, idässä pehkolaisten eli Buschmannien alueesen, etelässä hieta-aavikkoihin ja lännessä heinälakeuksiin sekä Uukuambiin. Ondonga arvellaan olevan noin 3,400 jalkaa merenpintaa korkeammalla. Se siis on tavallaan ylänköä. Pinta-alaltaan on se noin 1,925 neliökilometriä. Vuoria, kallioita, kiviä, järviä, soita ja rämeitä ei ole nimeksikään. Virtoja sanan varsinaisessa merkityksessä ei myöskään ole, jos emme sellaisiksi tahdo nimittää muutamia vesijuoksuja, jotka suurina sadevuosina lähtevät Ambomaan pohjoispuolella olevasta Osimpolo-nimisestä rämeestä, ja juoksevat – monihaaraisina kierrellen pitkin laaksoja — Ondongan läpi sen eteläpuolella olevan Etosa-nimiseen hetteikköön. Näitä vesijuoksuja, jotka ainoastaan harvoina vuosina saapuvat Ondongaan asti, ei ole ajatteleminen mahtaviksi virroiksi, niinkuin ne esim. muutamilla kartoilla ovat kuvattuna, sillä vedenkulku sn niissä niin hidasta, että sitä tuskin huomaakaan. Paitsi mainittuja juoksuvesiä, on hyvinä sadevuosina laaksot ja alangot vettä täynnä; mutta pitkiä aikoja eivät ne kuitenkaan näin vesirikkaina pysy; pari kuukautta vaan auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta — silloin ovat ne yhtä kuivat kuin ennen sateitakin. Harvoin ja ainoastaan muutamissa laaksoissa on vettä sade-ajasta toiseen. Suurimman osan vuodesta ei ole vettä muualla kuin kaivoissa, joita täytyy aina joka vuosi uudestaan kaivaa ja puhdistaa. Huonoina sadevuosina loppuu vesi useimmista kaivoistakin. — Maanalaisissa vesisuonissa on vesi usein salpietari- ja rikkihapposekaista. Jos sattuu kaivamaan kaivon sellaiseen paikkaan, on vesi luonnollisesti kelpaamatonta. Varsinkin syvemmällä maan sisässä olevissa vesisuonissa on vesi karvasta. Tapahtuupa usein niinkin, että samalla syvyydellä ja ihan vieretysten olvmissa vesisuonissa on toisessa hyvää, toisessa suolasenkarvasta vettä. Toisinaan muuttuu myös vesi karvaaksi sellaisissakin kaivoissa, joissa ennen on ollut hyvää vettä. Nämä maanalaiset vesisuonet kulkevat eri paikoissa eri syvyydessä; Harvoin nousevat ne noin 15 jalkaa lähemmäksi maanpintaa.
Varsinaisia luonnonlähteitä on aniharvassa, ja ne eivät koskaan ole avonaisina maanpinnalla. Kirkasta lähteensilmää ei Ondongassa koskaan näe.
Mutta vaikka Ondongassa ei ole vuoria, kunnaita ja kukkuloita, ei maanpinta ole kumminkaan sileätä ja tasaista kuin Tyvenen meren pinta. Siellä täällä kohoaa muutamia jalkoja korkeita harjänteitä ja pieniä mataloita ylänköjä, jotka muodostavat nuo edellä mainitut laaksot ja alangot.
Maanlaatu on enimmäkseen hiekkaperäistä. Pinnassa on noin jalkaa paksulta valkoista, toisin paikoin tuhka-harmaata hiekkaa, joka kuivan aikana kovettuu melkein yhtä kovaksi kuin kallio. Niinkutsuttua ruokamultaa ei ole ollenkaan. Laaksojen pohjalla ja alavammilla paikoilla tapaa kumminkin mustaa, mudansekaistakin maata. Hiekkakerroksen alla on paksu hiekan-sekainen savikerros. Oikein puhdasta, hyvää savea löytyy aniharvoissa paikoissa. Maa sisältää runsaassa määrässä salpietaria y. m. kemiallisia aineksia, varsinkin sellaisissa paikoissa, jossa on keltaisen-valkoista hiekan-sekaista savea. Senpätähden ei saa täällä muutamia puunlajeja — varsinkaan hedelmäpuita —, jotka muissa kuumissa maissa hyvin menestyvät, ollenkaan kasvamaan. —
Minerali-aineita ei tähän asti vielä ole maasta löydetty. Minerali-aarteet odottavat perinpohjaista tutkimista. Jos sellaista on olemassa, on sitä etsittävä syvältä maan sisästä. — Kaikki metalliaine tuodaan Ondongaan muualta, joko raaka-aineena tahi valmiina kaluina ja aseina. — Ennen kun lähden kasvillisuudesta kertoelemaan, suotanee minun lausua muutama sana maan ilmasuhteistakin.
Ondongan ilmanala on kuuma ja helteinen. Ilman kosteus ja kuivuus riippuu eri vuoden-ajoista. Vuoden-aikoja on 2, nim. sade-aika ja kuivan-aika. Sade-aika alkaa marras- tahi joulukuussa ja päättyy tavallisesti huhtikuussa.
Joskus kyllä satelee jo syys- ja lokakuulla sekä vielä touko- ja kesäkuullakin, mutta nämä sateet kun ovat hyvin vähäisiä ja harvinaisia, ei näitä kuukausia voi lukea varsinaiseen sade-aikaan kuuluvaksi. Suurimmat sateet ovat tavallisesti joulukuun lopulla, tammi- ja helmikuussa sekä maaliskuun alkupuolella. Heinä- ja elokuulla ei sada milloinkaan; jos täällä näinä kuukausina sataisi, voisi täydellä syyllä sanoa luonnossa jonkinlaisen mullistuksen tapahtunen. Kuivanajan voipi siis lukea toukokuusta lokakuuhun.
Parhaimpina sade-vuosina sataa Ondongassa noin 800—1,000 millimetriä, huonoimpina ainoastaan 200—350 mm. Niinpä esim. viime sade-aikana — marrask. 22 p:stä 1888, huhtik. 29 p:vään 1889 — satoi ainoastaan 339 mm. vaikkakaan tätä ei voi sanoa huonoimmaksi sadevuodeksi. Tänä sade-aikana — marrask.[2] 9 p:stä 1889 maalisk. 10 p:vään 1890 — on jo satanut 535 ja luultavasti tulee vielä jonkun pari sataa millimetriä satamaan. — Lieneekö tarpeellista huomauttaa, että sademäärä ei ole kaikissa paikoissa yhtäläinen; niinkin pienellä alalla kuin Ondonga, on sademäärä toisissa paikoissa suurempi, eroitus kumminkaan ei ole aivan suuri kokonaisuudessaan. —
Sade-aikana on luonnollisesti ilma kosteampi kuin kuivanaikana. Sateisina päivinä on esim. kuivana ja kosteana olevan lämpömittarin välillä ainoastaan 1, 2 asteen eroitus, mutta kuivana aikana on välisuhde keskimäärin 10°.
Kuumin aika on marras- ja joulukuulla, jolloin päivä on pisimmillään; kylmin taas kesä- ja heinäkuulla — päivän lyhimmillään ollessa. — Joskus ovat yöt hyvin kylmiä vielä elo- ja syyskuullakin. Kuumimpana aikana nousee lämpömäärä keskipäivällä + 45, 46° C. varjossa, mutta auringon paisteessa + 55° ja sen ylikin. Kylmimpänä aikana taas harvoin laskeikse elohopea 0° alemmaksi. Kesä-, heinä- ja elokuulla on lämpömäärä vaihtelevaisin. Aamusilla auringon nousun aikana näyttää lämpömittari + 1 – + 4°, mutta keskipäivällä + 28– + 33°, iltasilla laskeikse se jälleen + 10– + 8°. Kuumanaikana on harvoin mininum 18° alempana. — Barometri eli ilmapuntari liikkuu hyvin pienellä alalla; sen rajapyykit ovat 666—658. Kuivanaikana pysyy se melkein alallaan tahi muutteleikse hyvin vähän; sade-aikana siihen sijaan on sen liikunto vilkkaampi. — Mitä tuuliin tulee, ovat nekin vuodenaikojen mukaan. Kuivanaikana melkein muuttumattomasti on tuulen suunta NE; sade-aikana puhaltelee se taas milloin mistäkin suunnasta. NV-suunta on kumminkin harvinainen. Hirmumyrskyjä liikkuu hyvin Harvoin, mutta mainitut koillistuulet puhaltelevat toisinaan hyvin ankarasti hajotellen ja kaadellen maalaisten risumajoja, taitellen palmupuita ja matkaansaattaen ääretöntä hiekkapyryä. Jos tällaisen pyryn kohdatessa satut olemaan aukealla paikalla, saat suusi, silmäsi, korvasi täyteen hiekkaa. ”No, tuohan ei ole mitään uutta; saadaan sitä sellaista kesäseen aikaan täälläkin kokea” — arvellet, hyvä lukija. No, eipä olekaan! Mutta oletko koskaan ollut sellaisessa hiekkapyryssä — huoneessasi, että palava lamppu pöydällä sammua tupsahtaa ilman sakeudesta, ja kun olet suurella vaivalla saanut jälleen viritetyksi, huomaat pari millimetriä paksun pölykerroksen peittävän kaikkia esineitä? — Niin, oletko sellaista nähnyt? Afrikassa saa sitä joskus sellaisessakin pyryssä olla. —
Toukokuusta elokuuhun on taivas enimmäkseen selkeä ja pilvetön. Joskus kumminkin näinäkin kuukausina saattaa joku eksynyt pilvenhattara näyttäytyä. Sade aikana taas on harvoin pilvetöntä päivää. Pilvet täällä ovat kovin sähköisiä. Sade-aikana pieninkin pilvi, jota tuskin voit eroittaa tuolla taivaan rannalla, päästelee kauaksi säihkyviä salamoita. Jos on koko taivas pilvessä, syntyy useinkin juhlallinen tulitus; kaikilta ilmansuunnilta välähtelee kirkkaita salamoilta, jotta näyttää siltä kuin olisi koko taivas tulessa. Ilman sähköisyydestä onkin usein seurauksena ankarat ukkosen ilmat, jolloin jyrinä on niin voimakas, että saattaa huoneet horjahtelemaan. Välistä paukahtelee ukkonen kanunan-jyskeen tapaisesti; pamahdus tulee usein niin äkki-arvaamatta, että heikkohermoinen voi paljaasta säikähdyksestä lentää selälleen. Muutoin eivät ukkosen ilmat tee juuri sanottavia vahinkoja; jokunen ihmishenki saattaa kumminkin silloin tällöin joutua salamoidenkin uhriksi, kuten joku viikko sitten. Sumua ja usvaa näkee ainoastaan joskus sade-kuukausina. — Kastetta sateettomina kuukausina nousee maanpinnalle paikka paikoin hyvin vähän, toisin paikoin ei ollenkaan.
Kuivana aikana on maanpinta kauttaaltansa pelkkänä hietikkönä — vihan taa[huom. 3] ei missään. Tällaisena näyttää se hedelmättömältä, voimattomalta mitään kasvattamaan. Ja kuitenkin on siinä runsaassa määrässä kasvuvoimaa kät kettynä[huom. 4]. Tarpeellisen kosteuden saatuaan vihannoi maanpinta kaikkialla; pellot kasvavat rehevän viljan hyvin vähällä lannoituksella. Sade-aikana rehoittaa korkea ruoho, monenlaiset kukat ja pensaskasvit kaikkialla. Aarniometsiä ei tosin ole — nehän kuuluvat kosteampiin maihin — mutta yksityisiä jättiläispuita on runsaasti. Koko valtakunta on kuin puutarha, sillä maltakunnassa, se on asutuilla seuduilla[huom. 5] on yksinomaan vaan hedelmäpuita; varsinaisia metsiä ei ollenkaan. Metsät, joita kyllä on laajat alat valtakunnan länsi-, pohjois- ja itäpuolella, kansan käsityksen mukaan eivät kuulu suorastaan valtakuntaan. Ne ovat, kuten maanasukkaat sanovat, osilongo s’iijamakuti = metsäneläinten valtakunta. — Tuuhevia, suuria hedelmäpuita on asutuilla seuduilla taajassa. Kaukaa katsoen näyttävät nämä muodostavan tiheän metsän, mutta lähelle tultua tapaa kumminkin puiden välissä pieniä lakeuksia ja ja aukeita paikkoja, jotka tekevät tämän kauniin panoraman vieläkin viehättävämmäksi. Ankeammilla paikoilla, puiden välissä ja ympärillä on maanasukkaiden peltoja ja asuntoja. Todellakin viehättävän — joskaan ei ihanan — näkö alan[huom. 6] tarjoaa Ondonga sade-aikana viljapeltoineen ja tuuhevine puineen matkustajalle, joka etelästä päin noilta loppumattomilta hieta-aavikoilta ja mimosipensastoista saapuu tämän valtakunnan rajalle. Se tekee suloisen, miellyttävän vaikutuksen näkijäänsä. ”Turhaa olisi — huudahtaa Andersson — ruveta selittämään ihastustamme ja sitä viehättävää näkö-alaa, joka avautui eteemme. Kylläksi riittää kun sanomme, että noiden äärettömien hieta-aavikkojen ja alituisten piikkipensaitten sijassa, joissa orjantappurat joka silmänräpäys uhkasivat vetää meidät alas satulastamme, nyt edessämme oli äärettömät viljavainiot, joitten keskellä siellä täällä pilkisti mataloita, rauhallisia majoja, sekä lukemattomia tummalehtisiä, leveä-oksaisia, jättiläismäisiä hedelmäpuita viehättävine marjoineen; sen lisäksi vielä lukuisia palmuja täydentämässä tätä kuvaa.” —
Näistä hedelmäpuista mainittakoon: palmupuu (borassus flabelliformis), metsäviikunapuu eli sykomori ja muuan puu (selerocarya schveinfurthiana). jota maanasukkaat kutsuvat omügongo’ksi.
Palmupuu kasvaa joko yksinäisenä tahi ryhmissä — 2, 3 välistä 4, 5:kin yhdessä ryhmässä. Muutamien palmujen korkeus on oikein hurmaava; ne hyvin vetävät vertoja pituudessaan Suomen hongille. Suorana, oksattomana ojentaa tämä puu alastoman, sileän runkonsa taivasta kohti; ainoastaan latvassa on sillä viuhkan muotoisia lehtiä, joista se on saanut nimensäkin: viuhkapalmu. Tämän hedelmät ovat pyöreitä, tavallisen omenan kokoisia, kovalla ruskealla kuorella varustettuja mukuloita. Näitä mehuttomia, kovia hedelmiä syövät maanasujamet mielellään.
Sykomorit kasvavat oikein jättiläisiksi; löytyy näet muutamia, joiden paksuus läpimitaten on kolmatta metriä, oksat hajaantuvat äärettömän laajalle. Tämä puu on omituinen siitä, että se on aina lehdessä, aina vihreä; sitä myöten kun vanhat lehdet varisevat, tulee uusia sijaan. Hedelmät ovat vähän pienemmät kuin viljellyn viikunapuun ja jotenkin mehuttomat. Näitä syövät maan asukkaat kumminkin herkkuinaan. Köyhinä vuosina ovat ne samoinkuin muutkin hedelmät köyhälle kansalle suuresta arvosta muun ruo’an puuttuessa.
Omügango on tuuheva lehtipuu, joka paksuudessa voittaa sykomorinkin. Muutamissa paikoissa tapaa näitä puita niin laaja-oksaisina, että niiden varjo auringon keskitaivaalla ollessa peittää noin 300 neliömetriä laajan alan. Omügango on ndongalaisille hedelmäpuista tärkein tämän hedelmistä valmistettavan juoman[3] tähden. Hedelmät ovat pienen omenan kokoisia; ma’ultaan imelän happamia. Näistä puserrettu mehu on yksinomaan hallitsijoiden omaisuutta.
Paitsi mainittuja, on vielä pari muuta hedelmäpuu-lajia, joiden hedelmät ovat edellä mainittujen hedelmiä pienemmät. Nämä puut ovat kooltaan ja laadultaan viimeksi mainitun kaltaisia, yhtä suuria jättiläisiä.
Kaikki nämä hedelmäpuut kasvavat villeinä ilman mitään hoitoa ja istutusta. Kaikilla asutuilla seuduilla olevilla on kumminkin omistajansa. Kukin puu kuuluu sille, jonka pellossa tahi pellon läheisyydessä kasvaa. Täten voi olla yhdellä omistajalla, joka on levittänyt peltoaan avarat alat, kymmenittäin hedelmäpuita.
Metsät valtakunnan ympäristöllä ovat rikkaat puulajeista. Noin parikymmentä eri lajia sanotaan niitä olevan. Kaikki lehtipuita. Useat lajit ovat kuivuttuaan kovemmat kuin rautatammi. Näillä on viela se ominaisuus — tietysti luonnollisena seurauksena tiiveydestä — että ne ovat äärettömän painavia. Yksi kuutiojalka omühango-nimistä puuta painaa tuoreena 76 naulaa; kuivuessa vähenee sen painosta ainoastaan pieni prosentti. Useat näistä kovaluonteisista puista ovat mustanruskeat sisältä. Pinnalla ohkasen kaarna-kuoren alla on noin 2–4 cm. paksu rengas valkoista puuta; kaikki muu osa (sisällä) — olkoonpa puu pieni tahi suuri — on, kuten mainittu, mustanruskeata, ja tämä musta osa on siinä kovaa kuin luu. — Tämän maan puut ovat kaikki — palmua lukuun ottamatta — lyhytrunkoisia, oksaisia ja vääriä, jonka tähden niistä ei voi huoneita rakentaa, kuten esim. Suomen hongista. Niitä voi käyttää ainoastaan pienempinä rakennustarpeina.
Pensaskasveja on monenlaisia. Tärkeimmät niistä ovat muutamat lajit, joista maanasukkaat valmistamat lääkkeitä sekä myrkkyjä. Omituista onkin, että useimmat kasvilajit täällä ovat enemmän tahi vähemmän myrkyllisiä.
Pensaskasveihin voinee vielä lukea erään aloëlajin, joka täällä näkyy viihtyvän kuni kotonaan ainakin. Lääkkeenä sitä ei täällä käytetä.
Ruoholajit ovat karheampia kuin kylmissä vyöhykkeissä. Hienoa ”samettinurmikkoa” — sellaista esim. kuin Suomen niityillä ja kentillä — ei täällä koskaan tapaa. Kukkia löytyy useammanlaisia. —
Viljelyskasveja on vain muutamia. Näistä ovat durrha ja eleusine — eli niinkuin maanasujamet niitä kutsuvat: iilja ja omahangu — tärkeimmät. Kuten tunnettu, kuuluvat nämä hirssilajeihin. Nämä sekä useissa paikoin myös pari muutakin (panieum ja sorghum vulgare) tähän lajiin kuuluvaa näkyvät olevan pää viljalajeja melkein kaikkialla Afrikan maataviljelevillä kansoilla. — Durrha eli asindongaksi iilja kasvaa toisinaan hyvään, kosteaan paikkaan sattuessaan noin 3,50, 4 metriä korkeaksi; sen keskimääräinen korkeus on noin 2 m. Oljen tahi paremmin varren paksuus tyvestä on noin 2 à 3 cm. läpimitaten, tähän juuresta 8–10 mm. Lehdet ovat noin 60–80 cm. pitkiä, 8–12 cm. leveitä, suippulatvaisia, näöltään melkein kuin maissin lehdet. Tähkä on monihaarainen ja kimppumainen. Yhdestä täydellisestä tähästä tulee jyviä noin ½ litraa. Jyvät ovat ko’oltaan hiukan isommat kuin liinansiemenet, mutta muodoltaan melkein samallaiset; väriltään vaaleanruskeat tahi vaaleanharmaat. — Eleusine eli omahangu kasvaa yhtä pitkän varren kuin iiljakin, mutta paljoa hienomman — noin 8–12 mm. tyvestä, 5—7 mm. latvasta. Lehdet ovat yhtä pitkät kuin iiljankin, mutta kapeemmat. Tähkä on yksihaarainen, cylinterin muotoinen. Se on noin 25—45 cm. pitkä, 10—15 cm. paksu ympärimitaten. Tämän pinta on täpö täynnä jyviä samalla tavalla kuin iiljan jyvät, muodoltaan ja näöltään kuin muutama laji heinän siemeniä.
Muutama laji, jota maanasukkaat nimittävät epiliksi, on siitä omituinen, että sen myrkkyhampaat, jotka ovat noin 8 à 9 mm. pitkät, ovat kaarevat, melkein kuin ongenkoukku. Maanasujamet kertoelevat, että se kun pääsee näillä koukuillaan kiinni vastustajaansa, sitä ei saa erilleen muuten kuin leikkamalla hirviöltä pään poikki. Puremasta on varma kuolema seurauksena. Rumempaa ja inhoittavamman näköistä matelijaa kuin tämä, en ole nähnyt. Lyhyt, korkeintaan pari jalkaa pitkä on tämä reptilia, mutta keskikohdalta koko joukon käsivartta paksumpi, latuskainen, noin 10–12 cm. leveä; nahka suomukseton kuin sammakon; pinta karkea. Niskasta, pään juuresta hoikkenee ruumis melkoisesti. Pää on latuskainen ja kolmikulmainen; leveys on noin 1/4 ruumiin leveydestä. Häntä on lyhyt ja äkkijyrkästi huippeneva. Väriltään on tämä kärme tumman harmaa.
Sitten on vielä muuan pieni kärmelaji — pienin täkäläisistä myrkyllisistä kärmeistä. Ondazile on sen nimi osindongaksi. Tämä on pienen sormen paksuinen ja korkeintaan 60 cm. pituinen. Pää on pieni ja suorastaan ruumiista suippeneva, melkein tylsäksi vuollun kynän kärjen muotoinen, hiukan latuskainen. Silmät ovat pienet, hyvin pienen nuppineulan pään kokoiset tahi niinkuin tuo piste tuolla edellisen lauseen lopulla ja yhtä mustatkin, jotta niitä tuskin eroittaa mustasta päänahasta. Yläleuka on terävä ja lähes 2 mm. alaleukaa pitempi. Alaleuka liittyy tarkasti yläleukaan muodostamatta leukauurnaa (Kinnfurche), joten ensi silmäyksellä luulisi tämän kärmeen kuuluvan ahdas-suisten (stenostomata) luokkaan, mutta suu-aukeneekin melkein suoran kulman. Myrkkyhampaat ovat noin 3 mm. pitkät ja myrkkyrakkulat verrattain suuret. Häntä on melkein yhtä äkisti suippeneva kuin pääkin ja — omituista kyllä — terävällä piikillä varustettu. Tämä piikki on noin 2 mm. pitkä ja joka haaralta teräväksi suippeneva; juuresta on se hiukan kolmatta mm. paksu läpimitaten. Tätä piikkiään näkyy puheena oleva kärme käyttävän puolustus-aseenaan silloin kun se ei voi hampaitaan käyttää. Kun pää on muserrettu tahi vahingoittunut huiskii se hännällään joka suunnalle piikki pistävässä asennossa, ja jos sattuu joku esine piikin eteen, antaa se sillä pontevia pistoksia. Maanasukkaat sanovat sen ”purevan” hännälläänkin ja myrkyttävän sillä vastustajansa yhtä hyvin kuin hampaillaankin, mutta tämä tuntuu sentään vähän luulottelulta. — Tämä kärme on kaunis, sileepintanen, mustanruskea ja viattoman, mitättömän näköinen matelija eikä suinkaan peljästytä — kuten esim, kaikki edelliset — ensikerran näkijäänsä, mutta on myrkyllisimpiä kärmeitä ja pienuutensa sekä sukkeluutensa tähden vaarallisimpia. Parissa silmänräpäyksessä ennen kun on sitä huomannutkaan kerkiää se antamaan vastustajalleen useampia kuolettavia ”pistoja.” Myrkytyksestä seuraa kuolema parin tunnin kuluessa. Oleskelee maassa ja lahonneissa puissa; sitä tapaa hyvin usein ihmisasuntojenkin läheisyydessä.
Omituista on näille edellä mainituille karmeille melkein kaikille se, että ne hyökkäävät vastustajansa kimppuun hyppäämällä eli heittäytymällä, mikä lyhyemmän, mikä pitemmän matkan päähän. Ensin mainittu naja on tässä taidossa etevin. Se voi ponnahtaa noin 8 à 9 metrin päähän (maanasukkaat sanovat sen hyppäävän paljoa pitemmänkin matkan) ja samassa tuokiossa myrkyttää saaliinsa tahi vastustajansa.
Jos nämä kärmeet olisivat yhtä vainonhimoisia kuin myrkyllisiä, tekisivät ne ennen pitkää lopun maan asujamista. Mutta aniharvoin käyttämät ne kuolettavia aseitaan muussa tapauksessa kuin puolustautuessaan, s. o. silloin kun niitä hätyytetään, ärsytetään tahi tavalla tai toisella niiden rauhaa häiritään. Aivan rauhallisesti pää pystyssä katselee esim. efu ohikulkevaa yrittämättäkään häntä vahingoittaa, ja os se huomaa, ett’ei mitään vaaraa ole tulossa, laskee se päänsä alas ja lymyttäytyy. Salliipa tämä joskus vastustajansa tulla niinkin lähelle, että tämä (vastustaja) painaa kepillä pään alas ja sitoo sen (kärmeen, nimittäin) puuhun — elävänä — ja lähtee kantamaan. Tällä tavalla on tuotu tämän kirjoittajallekin nähtäväksi ja — ”ostettavaksi” — useita ihan vahingoittumattomia, eläviä myrkyllisimpiä kärmeitä.[4] Kaksi ensimainittua (ondska ja angolska) eivät kumminkaan suvaitse tällaista leikkiä. Nämä käyttävät joskus huviksensakin kuolettavia aseitaan. Tämän tietävät maanasukkaat ja tavallisesti jo pitkän matkan päästä, vaarallisen vihollisen huomattuaan, lähtevät pakoon; paitsi jos on vihollinen jo liian lähellä ett’ei enään pako auta, silloin syntyy taistelu elämästä tahi kuolemasta.
Myrkyttömistä kärmeistä mainittakoon ainoastaan n. k. jättiläiskärme. Se esiintyy täällä noin 16—20 jalan pituisena. Hereillä olevaa ihmistä se ei hätyytä, mutta jos tapaa nukkuvan ihmisen, vangitsee se saaliinsa — kuten maanasujamet kertoelevat — kääriytymällä aluksi jalkojen ympärille ja sitä tehden ylemmäksi. Jos nyt miehellä ei satu olemaan puukkoa irroittaakseen itseään leikkaamalla pedon poikki tahi kumppaniaan auttamassa, täytyy hänen auttamattomasti kuolla vihollisensa jättiläis-syleilystä ja siten joutua sen uhriksi. Tämä oleskelee enimmäkseen metsissä ja pensastoissa. Kuivanaikana käypi se lähemmissä kaivoissa juomassa ja sitten vetäytyy jälleen piilopaikkoihinsa saalista väjymään tahi sitä hautomaan. Pukkeja se kuuluu tappavan mielellään.
Kilpikonnia on metsissä ja pensastoissa runsaasti. Suurin, mitä täällä tähän asti olen tavannut, on 30 cm. pitkä, 18 cm. leveä ja 15 cm. korkea. Ihmiset syövät näitä herkkuinaan. Kilpikonnan kuoria — alapuoli pois otettuna — käyttävät maanasukkaat rasva-astioinaan.
Sammakoita, ensimmäisten suurempien sateiden jälkeen, on lammikot, kuopat ja kaivot täynnä. Silloin on aina ndongalaisilla ”makianleivän-juhla.” Suurina sadepäivinä aamusta iltaan asti ”seisoo” sammakkopata tulella ndongalaisen keittiössä. En ole tullut maistaneeksi, mutta kaiketi nuo ”sammakon sääret” ovat oikein mainiota herkkua, koska niitä täälläkin niin halukkaasti syödään.
Sisiliskon sukuisia matelijoita monenvärisiä ja -kokoisia vilisee kaikkialla. Muuan krokotiiliin vivahtava laji oleskelee metsissä; sen pituus on noin 50—60 cm.; pinta kauttaaltaansa suurien kankeiden suomuksien peittämä. Tätäkin syövät ndongalaiset mielellään. — Pienin täkäläisistä sisiliskoista on noin 10 –20 cm. pituinen. Tämä tavallinen eli varsinainen sisilisko lacertæ) juoksentelee kaikkialla, huoneissa ja ulkona, vahingoittamatta muita kuin hyönteisiä. — Eräs pieni sisiliskolaji, joka oleskelee pelloissa ja muurahaispesissä, sanotaan olevan kovin myrkyllinen, mutta minä en ole vielä tähän asti sen suusta löytänyt myrkkyhampaita enemmän kuin myrkkyrakkuloitakaan.
Kaloja ei täällä sanottavaksi ole siitä luonnollisesta syystä ett’ei ole järviä eikä jokia. Tulvavesien mukana tulee kumminkin joskus eräs mateen muotoinen, suomukseton kalalaji Ondongaankin, mutta vedet kun kuivuvat lammikoista kuolevat kalat sukupuuttoon. Harvinaisuutensa ja vähyytensä vuoksi kuuluvat ne yksinomaan hallitsijoille.
Niin pitkäpiimäiseksi kun kertomukseni onkin jo käynyt, suotanee minun kumminkin lausua vielä muutama sana täkäläisistä hyönteisistäkin.
Mahdotonta ja tarpeetontakin on ruveta tässä luettelemaan kaikkia niitä monia hyönteis-parvia ja -lajeja, joita löytyy kuumassa ja senkin verran kosteassa ilmanalassa kuin Ondongassa on. Riittää, kun mainitsen näistäkin vaan muutamia yleisempiä ja omituisempia. Sade-aikana, jolloin koko luonto pitkien, polttavien poutien perästä virkoo uuteen eloon, ovat hyönteisetkin monilukuisemmat. Perhosia monenvärisiä ja -kokoisia, heinäsirkkoja, turiloita y. m. m. siivellisiä ja säärikkäitä viilettelee ja vilisee kaikkialla puissa ja ruohostossa. Nämä eivät tee sanottavaa vahinkoa kenellekään; ainoastaan turilaat syövät muutamina vuosina puiden lehdet ja hedelmät. Suurin vastus on muurahaisista. Näitä on — ties kuinka monta eri lajia — maaperä, huoneiden seinät ja permannot täynnä. Kiusallisin kaikista on muuan pieni, vaaleanharmaa muurahainen, joka on tunnettu termiiti-nimellä (termes atrox). Tämä muurahaislaji on tropillisen ilmanalan suurimpia ”maanvaivoja.” Nämä eivät säästä mitään, mikä vaan on metallia ja lasia pehmeämpää, ja minkä kanssa vaan pääsevät välittömään yhteyteen. Jos on kistu tahi muu esine maanperässä, kaappi tahi hylly kiinni seinässä, pienessä ajassa syövät nämä niissä säilytetyt esineet pilalle ja kantavat maata sijaan. Kistut, kaapit, hyllyt y. m. esineet täytyykin olla aina jaloilla varustettuina tahi telineille asetettuina sekä tarpeellisen kaukana seinästä, jotta näiden vihollisten liikkeitä voi paremmin huomata ja silmällä pitää. Ja sittenkin — kaikista varokeinoista huolimatta — tekevät ne aika ajoittain tuntuvia vaurioita. Toisinaan kantavat ne maanalaisia teitään myöten suuret multakasat huoneiden nurkkiin, ja sitä myöten kun näitä hävittää yhdestä paikasta, rakentavat ne niitä toisiin paikkoihin. Tapahtuupa joskus että kun iltasella riisuu kengät jalastaan ja jättää ne vuoteensa viereen, aamusilla tapaa ainoastaan anturat jälellä. Nämä näkyvät pelkäävän päivän valoa, sillä koskaan eivät ne toimita tuhotöitään nähtävillä paikoilla. Ne koettavat päästä esineesen käsiksi niin salaisesti kuin mahdollista. Jos on esim. valloitettava esine pieni, muuraavat ne sen ympärille joka haaralta ohkasen maakerroksen salatakseen liikkeitään. Jos taas on esine suuri, esim. kistu tahi kaappi, ett’ei sitä voi joka taholta ”skantsata”, tekevät nämä väsymättömät sotilaat linnoituksen sille paikalle esinettä, mistä ”sisään-ryntäys” käy helpommaksi ja salaisemmaksi. Kohdatessaan sellaisenkin esineen, joka on välittömässä yhteydessä seinän tahi maaperän kanssa, varmuuden vuoksi muuraavat ne sen vieläkin lujemmasti kiinni niiltä paikoilta, joista menevät sisälle. — Salaa ja sisältäpäin rakentavat puheena olevat termiitit pesänsäkin. Löytyy täällä muurahaispesiä eli -kekoja, jotka ovat 4 à 5 metriä korkeita pyramiideja, ja nämä ovat sisältäpäin savesta muurattuja. Pyramiidi kasvaa kasvamistaan, suurenee joka haaralta, mutta sen ympärillä et huomaa pienintäkään liikuntoa, ulkopinnalla ainoatakaan työmiestä. Mutta hajotapas siitä joku osa, niin ihmeeksesi huomaat sen sisällä montakertaa vilkkaamman liikunnon kuin Lontoon City’ssä.
Emä — muutamia centietrejä pitkä toukka — on syvällä maassa, pesän perustuksissa; sen sanotaan munivan kerrallaan (?) ei vähemmän kuin 80,000 munaa. Ei siis ihme, jos tämän sikiöitä on kaikkiin paikkoihin riittämään.
Hiukan isompi kuin mainittu muurahaislaji on — niinkuin sitä täällä kutsutaan — kattomuurahainen. Tämä ei kammoksu päivän valoa kuten edellinen. Sen tehtävänä on hävittää olki- ja heinäkattoja. Pitkin seiniä kulkee ne katolle ja ennen pitkää on katossa suuria aukkoja. Välistä syövät nämä katon niin puhtaaksi, ett’ei jää muuta kuin puut jälelle. Joskus huvittaa näitä laskeutua korkeudestaan suoraa tietä alas. Kuin istut kirjoituspöytäsi ääressä, ei aikaakaan niin rupeaa satamaan jotakin niskaasi, ja samassa silmänräpäyksessä kipeän kirpeät puraisut niskassasi ilmoittavat muurahais-sateen alkaneeksi. Muutamia minuutteja vaan, ja koko permanto, pöytä y. m. esineet kuhisevat muurahaisista. Nämä ovat näet vesikatosta laskeutuneet välikatolle ja sitten — useista kohti välikaton puhki porattuaan — sieltä päistikkaa niskaan. Ihan tahallaan näkyvät nämä heittäytyvän sellaisiin paikkoihin, missä huomaavat vaatteita tahi muuta pehmeätä olevan. Turhaa vaivaa on ruveta tällaista muurahais-sadetta ehkäisemään; sillä jos ruiskutat esim. karbolihappoa tahi muuta huumaavaa nestettä yhteen paikkaan, on tulva sitä suurempi toisissa paikoissa. Ainoa keino estää niitä ympäri huoneita leviämästä on asettaa vesi-astioita niiden paikkojen kohdalle, josta niitä enemmän alas tulee ja sitten — antaa sataa, kunnes se itsestään lakkaa.
Vedestä ne näet eivät pääse ylös. Kerran kesti huoneissamme tällaista muurahais-sadetta kolmatta vuorokautta lakkaamatta. Olisitpa, lukijani nähnyt sitä muurahaisten paljoutta! Se nyt oli todellakin yhtä lukematonta kuin ”santa merenrannalla.”
Muuan musta, pieni muurahainen on omituinen siitä, että sen puremasta seuraa hengenahdistus melkein tukehtumiseen asti, omituinen kuiva yskä ja täydellinen äänensorros. Tästä ei kestä toki kuin muutamia tunteja, mutta muita myrkyn vaikutuksia tuntee purtu useampia päiviä.
Mainittakoon vielä eräs laji siipimuurahaisia, jotka taas ovat omituisia siinä suhteessa, ett’eivät elä kuin pienen ajan vapaassa ulko-ilmassa. Nämäkin oleskelevat maan sisällä. Sateen jälkeen, kun maa on kastunut, lähtevät nämä lukemattomissa parvissa maanalaisista komeroistaan ulko-maailmaa katselemaan. Mutta luonto ei ole suonut näille kuin hetkeksi vain tätä huvitusta. Muutamia minuutteja ilmassa liideltyään kadottavat ne siipensä ja putoovat alas; vähän aikaa ryömivät maassa ja kuolevat. — Pehkolaiset ja Vuoridamrat kokoovat näitä ja syövät herkkupaloinaan.
Mehiläisiä, paarmoja, kärpäsiä ja hyttysiä on samoin ja melkein samanlaisia kuin muuallakin. — Koppiaisia eli kuoriaisia (caleoptera) löytyy sade-aikana monen-lajisia ja kokoisia. — Hämähäkeistä on muuan laji myrkyllinen; sen purema tuottaa kovempaa kipia kuin skorpionin pisto ja ajetuttaa koko purrun jäsenen. Tämä oleskelee enimmäkseen maassa. — Skorpionin kanssa saa täällä tuon tuostakin tehdä tuttavuutta. Sitä ei monta kertaa huomaakaan ennenkun se on läsnä-olonsa ilmoittanut polttavalla pistolla, jota seuraa sydäntä viileskelevä, melkein hammassäryn tapainen pakotus pistetyssä jäsenessä. Katselet ympärillesi — ja tuolla viilettelee skorpioni kappaleen matkan päässä piikki pystyssä, valmiina antamaan toisen piston, jos niin tarvitaan. Tämä piileskelee niin hyvin huoneissa kuin kaikkialla muuallakin.
Kun mainitsen vielä, että matoja ja toukkia löytyy myös runsaasti, joista muutamat lajit ovat maan-asukkaiden makeimpia herkkupaloja, niin luulen jo tarpeeksi asti koetelleeni lukijan kärsivällisyyttä, ja siis lopetan tällä kertaa. — Seuraavassa kirjoituksessani suotanee minun esittää Ondongan asukkaat eli ondongalaiset tapoineen ja ominaisuuksineen.
A. P.
- ↑ Ovambo on näet monikko.
- ↑ Syys- ja lokakuulla satoi muutamia mm.
- ↑ Seuraavassa kirjoituksessa tästä enemmän. Kirj.
- ↑ Kuinka runsaasti näitä täällä on, osoittaa jo sekin, että eräänä päivänä muutaman tunnin ajalla tuotiin niitä nähtäväkseni 6, ja kaikki täysikasvuisia.
Lisätyt viitteet
- ↑ Lähteenä oleva sanomalehtiartikkeli on painettu fraktuurakirjoituksella, jossa v-kirjaimet on tapana kirjoittaa w:ksi. Nimestä on käytössä molemmat muodot: Ovambo ja Owambo.
- ↑ Pitää olla: (der Residenz des Häuptlinges von Ovambo)
- ↑ Pitää olla: vihantaa
- ↑ Pitää olla: kätkettynä
- ↑ Pitää olla: seuduilla,
- ↑ Pitää olla: näkö-alan