Kiiski ja lohi

Kiiski ja lohi Eläinsatu Kirjoittanut Otto Manninen

Oli kerran kiiski lohennousukuussa,

kiven rinnassa killitti virran suussa.

Lohi nousi uiskellen virran uomaa.

Heti ketterä kiiski sen keksii ja huomaa.

»Hei, kuules, käydäänkö kilpaan, lohi?

Minä näytän, kuinka sinust’ uidaan ohi.»

Lohen mielestä sima oli lysti jehu,

mies pieni, mut oikea pippurin mehu.

Mikäs siinä, lähtivät kilpaa uimaan,

lohi purstollaan kävi kuohuja puimaan.

Mut kiiski on kekseliäämpää miestä:

»Saat yksin, eto venkale, vettä piestä!»

Lohen purstoon se haukkasi kiinni hampaan

ja huusi: »Jo jäät! Tule sukkelampaan!»

Lohi luuli jo, ett’ on ihan tiukka eessä:

»Sehän menee kuin viksari itse veessä!»

Lohi purstolla puiden meni kuohuja vastaan,

mut kiiski piti kiinni kuin kunniastaan.

Vähät siitä, jos maailma silmissä pyöri,

ylös herroiks se kulki kuin kupernyöri.

Yks kaks, yläpuolelle kosken niskaa

on tultu. Lohi kääntyy, purstoa viskaa

ja lennättää samall’ itse kiiskin

taa kauas, sylimääriä neljä ja viiskin.

Lohi katsoo: eikö jo toinen ala tulla?

»Hih», kiljuu kiiski, »on voitto mulla!»

– Mitäs opettaa tämä vanha tarina?

Se neuvoo: Lohi, pysy lohelle parina.

Ota kelkkaas vaikka piru itse ennen

kuin kiiski ylös kosken köngästä mennen.

Ole vasta viisas, älä koskaan viskaa

sitä sinne yläpuolelle kosken niskaa.

Se kiiskin lailla körökyydin maksaa:

se takaa puree, min pystyy ja jaksaa.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.